Frankien toinen tuleminen

Menestyslevyn jälkeinen elämä oli Frankie Goes To Hollywoodille tuskien taival, kun toista älpyä työstettiin. Jos vuosi 1984 oli selkeästi Frankien vuosi, niin 1985 oli välivuosi. Se vietettiin keikkaillen, lomaillen ja uuden levyn teossa. Osasyynä oli Britannian julkea verotus, joka pakotti bändin jäsenet oleilemaan ulkomailla veropakolaisina. “Pleasuredome”-tuplaälpyn seuraajaa työstettiin mm Irlannissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Samaan aikaan yhtyeen koheesio rakoili; laulaja Holly Johnson oli löytänyt uuden poikaystävän, jonka kanssa hän halusi viettää aikaa. Muut halusivat tehdä musaa, mutta Hollya aina odotettiin paikalle tulevaksi. Sekös kismitti. Näihin aikoihin muille bändin jäsenille paljastui sekin, että Frankie Goes To Hollywood olikin osakeyhtiö, jonka omisti Holly itse. Lisää kismitystä. Ulkomailla ja seuraajalevyn teossa bändi puhui jo Hollyn korvaamisesta. Basisti Mark O’Toole oli puhelimitse yhteydessä Simon Le Boniin ja Paul Welleriin asian tiimoilta. liverpool Vaikeuksien kautta toinen pitkäsoitto “Liverpool” kuitenkin julkaistiin. Keväällä 1986 FGTH oli pääesiintyjänä Montreaux’n festivaaleilla, jossa he ensiesittivät piisit “Rage Hard” ja “Warriors Of The Wasteland”. Ne julkaistiin myöhemmin sinkkuinakin. Liverpool-älpyn tuottajaksi ei enää haluttu Trevor Hornia, koska hänen työskentelytapansa ei bändiä miellyttänyt. Sen sijaan hänen apupoikansa Stephen Lipson kelpasi. Levy-yhtiö ZTT kuitenkin nimesi Trevorin “executive producer”:ksi.  Brittimedia kuvasi “liverpool”:ia: Nyt on otettu pinkit lasit pois silmiltä ja katsottu maailmaa todenmukaisemmin. Se on aika hyvä toteamus. Liverpool-LP sisältää vain kahdeksan biisiä, mutta tsipaleet ovat Frankiemäiseen tapaan pitkiä. Hienoja teoksia. Ei niinkään hittiainesta, eikä radiosoittoihin kelpaavia, mutta biiseinä hienoja. Sokerina World...

Unohdettu suuruus

Disko- ja pop-musiikin ahkera työmuurahainen ei saanut ansaitsemaansa arvostusta. Amerikkalainen muusikko, tuottaja ja lauluntekijä Dan Hartman on saanut kanssa-muusikoiltaan kyllä suitsutusta, mutta suuri yleisö ei hänestä kuitenkaan tiedä mitään. Jotkut saattavat vielä muistaa diskolattioiden täyttävät kappaleet kuten Relight My Fire ja Instant Replay. Ne hän kynäili ja esitti omalla nimellään 70-luvun lopulla. Hartman teki hirvittävän paljon yhteistyötä todella isojen nimien kanssa niin tuottajana kuin kanssa-säveltäjänä. Kuuluisin ja menestynein tuotos on James Brownin Living In America. Yhtenä leipätyönään hänellä oli tehdä elokuvamusiikkia.  Dan Hartman menehtyi keväällä 1994 aids-johdannaiseen aivokasvaimeen vain 43-vuotiaana. Hän salasi niin HIV-tartuntansa kuin seksuaalisuutensa jopa...

Bransonin pelastusoperaatio

Human Leaguen ura on varsinaista vuoristorataa. Tiedämme toki Human Leaguen kahtiajaon kultaisen vuosikymmen alussa ja kuinka siitä muodostui League 2.0 ja Heaven 17. Kelataanpa kasettia kuitenkin hieman tuosta eteenpäin ja pysähdytään kohtaan 1984-1986. Menestystä pitäisi jatkaa - huonolla menestyksellä Yhtyeen neljännen älpyn Hysteria:n (1984) jälkeen oli taas aika tehdä uutta materiaalia. Tiedetään, että pinnalla pysyäkseen noina hektisinä aikoina yhtyeen tuli julkaista albumi per vuosi.  Uutta materiaalia työstettiin varsin ponnekkaasti, mutta valmista vaan ei tahtonut tulla. Sitten bändin jäsenet alkoivat kyräillä toistensa tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, kunnes rivit lopulta rakoilivat jälleen. Tärkein laulunkirjoittaja Jo Callis, bändin manageri Bob Last ja uuden albumin tuottaja Colin Thurston (joka tuotti mm. Duraneita) kaikki pakkasivat laukkunsa ja matkustavat tiehensä. Levy-yhtiö otti ohjat Human Leaguen levy-yhtiö Virgin oli huolissaan, sillä olihan heidän yksi syömähampaansa auttamattomasti pulassa. Rahaa pitäisi tahkota. Richard Branson (kyllä, juuri hän) ja muut levy-yhtiön pomot ottivat jäljelle jääneen yhtyeen ohjaksiinsa. Human League lennätettiin (!) Minneapolisiin jossa heidät istutettiin uusien supertuottajien, Jimmy Jam ja Terry Lewis, tarkkailuluokalle. Bändin murina ja hammasten kiristys jatkui sielläkin, sillä Jimmy ja Terry hylkäsivät suuren osan bändin jo valmistelevaa materiaalia korvaten ne omilla tekeleillään. Tämä toki tarkoitti ansionmenetystä bändin säveltäjille. Kiukuttaahan sellainen tietysti. Human Tuloksena kuitenkin oli bändille väkisin ylle puettu pelastusliivi, joka sai nimekseen Human (1986). Ihka uusi R&B-soundi toimi ja biisin lyriikat olivat jatkoa “Don’t you want me” -tarinalle. Human:sta tuli maailmanlaajuinen hitti, ja taidettiin sitä helpotuksen hikeä pyyhkiä levy-yhtiössäkin. Bändikin taitaa olla nykyään jokseenkin tyytyväinen...

Auttamisen iloa

Bananaraman menestynein kappale tehtiin Nenäpäivää varten Uutta nousua elävä Bananarama on esiintynyt livenä kohta vuoden päivät alkuperäiskokoonpanossaan. Huhut kiertävät, että uutta materiaalia olisi ehkä luvassa. Palataan ajassa kuitenkin 80-luvulle. Tyttötrio on saarivaltakunnan tunnetuimpia esiintyjiä. Aikojen saatossa Britannian virallisella sinkkulistalla Bantskuilla on peräti 30 kappaletta. Yksi suosituimmista* oli yllättäen Nenäpäivää varten tehty julkaisu. Beatles-cover “Help” tehtiin yhteistyössä tunnettujen naiskoomikoiden Dawn French, Jennifer Saunders ja Kathy Burken kanssa. Tuosta triosta käytettiin artistinimeä Lananeeneenoonoo. Se parodioi tietysti Bantskuja itsejään. Hyväntekeväisyyssinglen tuotti tottakai Stock-Aitken-Waterman ja se ylsi helmikuussa vuonna 1989 sijalle kolme. Ollakseen hyväntekeväisyyssingle, niin britit vaan taitavat huumorin. Biisihän on varsin loistava tekele vaikka se ja siihen tehty musavideo ovat kieli poskessa tehtyä. * = Bananaraman kaksi muuta kolmossijaa kuuluvat kappaleille Robert De Niro’s Waiting (1984) ja Love In The First Degree (1987) ...