Syntsapopin pioneerit: OMD

Länsi-Saksassa ja Britanniassa oli 70-luvun lopussa kova buumi menossa. Sen buumin nimi oli syntsapop. Yksi Britannian syntetisaattoripop-musiikin pioneereja oli liverpoolilainen Orchestral Manoeuvres In The Dark (=OMD). Andy McCluskey näki teininä länsi-saksalaisen Kraftwerkin esiintyvän livenä ja haltioitui näkemästään. “Tuo on se mitä haluan tehdä”, hän sanoi. Andy sai kumppanikseen Paul Humphreysin, ja yhtyeen tarina lähti liikkeelle. Kaksistaan he ostivat käytettyjä elektronisia musiikkivempeleitä ja osin Paul teki niitä itse. Duon musiikkiharrastus oli lähinnä “autotalli”-harrastusta, olihan se outoa musisointia. Tuosta johtuu bändin nimikin ja kummallisen nimen oli tarkoitus erottua sen ajan punk-bändeistä. He pääsivät hieman esiintymään paikallisilla klubeilla ja Factory -levy-yhtiön pomo Tony Wilson sattui heidät näkemään ja tapaamaan: “Eihän tuo outoa ole, tuohan on uutta poppia”, Tony loihe lausumaan. Se johtikin ensisinglen Electricity julkaisuun. Mitään suurta läpimurtoa OMD ei hetikään tehnyt. Kaikki tapahtui pienin askelin. OMD pääsi esiintymään lämppärinä Gary Numanin keikoille ja ensimmäisen OMD-albumin julkaisi Dindisc-yhtiö, jonka kannen suunnitteli Peter Saville. Yhteen kakkosälpy sen sijaan sisälsi Enola Gay -hitin. OMD:sta tuli tunnettu nimi. Uusia hittejäkin syntyi, kuten “Locomotion”, “Maid Of Orleans”. Tunnusomaista näissä kaikissa hiteissä ja albumeissa oli se, että ne olivat erilaisen kiinnostavia. Ihan kuin New Orderin vastaavissa. OMD teki pari maailmanlaajuista singlehittiä. (Forever) Live and Die tai leffabiiisi If You Leave sellaisia olivat. Kasikytluvun suosion jälkeen tuli tottakai ristiriitoja ynnä muita, ja lopulta satumainen paluu yhteen. Yhtä kaikki: OMD oli brittisyntsapopin pioneeri. Orchestral Manoeuvres in the Dark ansaitsee paikkansa KasariKlässiks:in...

Rääväsuu uranuurtaja

Vallankumouksellinen Maurice Cole uudisti popradion ja ärsytti monet kanavapomot. 1960-luvulla liverpoolilaissyntyinen Maurice Cole löysi tiensä radioaalloille. Merirosvoradio Radio London oli sen ajan hippien ja uudistajien oma temmellyskenttä, ja -laiva. “Ei niin laillisen” radioaseman luonteesta johtuen, Maurice keksi itselleen taitelijanimen Kenny Everett. Melkoinen radiojukka Radio Londonin haaksirikon jälkeen BBC pestasi hänet, ja myös muudan Terry Woganin, uudelle kanavalleen eli Radio 1:een.  Hän teki uraauurtavaa työtä ja oli hetikin hyvin poikkeuksellinen radiojukka. Kennyn tavaramerkkeihin kuului omalaatuisten jinkkujen tekeminen, kuvitteelliset ja oudot haastattelut, jotka hän itse nauhoitti alusta loppuun asti sekä melko kärkäs kielenkäyttö. Hän keräsi itselleen melkoisen faniporukan ja hänen ohjelmillaan oli aina kymmenmiljoonainen kuulijajoukko. Hänen värikäs kielenkäyttönsä aiheutti monet potkut jo radiouran aikana. Ja sitten televisioon Kenny Everett sai omaa nimeään kantavan telkkariohjelman aluksi LWT:lta ja vuonna 1978 Thames Televisionin lipun alla. Kennyn kekseliäisyys oli huomattu ja sille annettiin myös tilaa. Hän uudisti television viihdetarjontaa kertaheitolla ehkä enemmän kuin kukaan koskaan. Hän keksi käyttää trikkikuvatehosteita mielin määrin. Lisäksi hänen harrastama improvisaatio studiossa aiheutti tykytyksiä kameraväessä ja ohjaajissa. Benny Hill ja Monty Python olivat kertalaakista tulleet vanhanaikaisksi televisioviihteeksi. 80-luvun ensimmäisen puolen aikana Kenny olikin jo maailman laajuinen stara.    Lukuisia parodioita ja hahmoja Kennyn kuuluisimpiin omasta päästään keksittyihin hahmoihin näissä sarjoissa lukeutuvat Sid Snot (suom. Sikailija-Sid), Cupid Stunt ja Marcel Wave. Parodiapuolella huutia saivat niin Dallas kuin Dynastia (Dallasty) ja muusikoista mm.  Rod Stewart ja Barbra Streisand. Everett oli suuri musiikin ystävä ja Rodinkin kaveri - parodiat olivat oikeasti kunnianosoituksia kohteilleen. Hänen telkkariohjelmiinsa pääsivät esiintymään mm. Bananarama ja Tears For Fears. Muita piipahtajia olivat esimerkiksi Elton John ja Kate Bush. Freddie ja Kenny Freddie Mercury esiintyi myös Kenny Everettin telkkariohjelmassa. He...