Kummalliset levy-yhtiöt 3/3: ZTT

Juttusarjan kolmas osa, Zang Tuum Tumb. Levy-yhtiön tarina aloitetaan vaikkapa lounaspöydästä. Island -levy-yhtiön pomo Chris Blackwell ehdotti kultapojalleen Trevor Hornille, että ostaistko heiltä studion ja perustaisit oman levymerkkisi.  Ehdotus tuli toki Chrisiltä, mutta ajatuksen äiti oli Trevorin tyttöystävä ja pian-vaimo Jill Sinclair. Zang Tuum Tumb perustettiin vuonna 1983 ja osakkaina olivat Trevor, Jill ja (ex-NME) musiikkitoimittaja Paul Morley. Tehtäväjako oli seuraava: Trevor tuotti ja vastasi musiikillisesta lopputuloksesta.  Paulin tehtävänä oli markkinointi ja Jill oli talouspäällikkö. Kaikkea sentään ei kolmikon tarvinnut yksin tehdä, sillä Island toimi levyjen jakelijana. ZTT ei siis ollut indie-label termin varsinaisessa merkityksessä. Levy-yhtiön nimi on Paul Morleyn keksintöä. Tai oikeammin se on johdettu italialaisen futuristin Filippo Tomasso Marinettin äänirunosta Zang Tumb Tumb, joka jäljittelee hänen mukaansa konekiväärin ääntä. Studioarmeija Kaiken tuotannon takana oli Trevor Hornin näkemys, miltä popin pitäisi kuulostaa. Hän halusi, että (hänen) parempi pop kuulostaisi Kraftwerkin ja Vince Hillin sekoitukselta. Jo The Lexicon Of Love (ABC) ja Dollar -tuotantojen aikana hän oli kerännyt studioon luottokavereita. Omaan studioon hankittiin viimeistä huutoa olevia laitteita ja tekniikoita. Tämän studiojoukkueen nimi on myös The Art Of Noise. Kokoonpanojen vuoksi syntyikin käsittämättömän hienoja teoksia ja ns. Horn-soundia. Trevor Hornin tuotantotapa unelmiensa toteuttamiseksi oli varsin kallista puuhaa. Jill Sinclair kuitenkin piti talouden kunnossa aika roisillakin otteilla (= artisti maksaa).         Paul Morleyn merkillinen markkinointi Toimittajataustainen Morley halusi markkinoida levyjä omintakeisesti - hyvin eri tavalla miten alalla yleensä toimittiin. Kaikki ZTT:n julkaisut olivat visualisuudessaan nerokkaita. Hän täytti kaikki mahdolliset painopinta-alat oudoilla sloganeilla, runoilla ja kuvilla. Sama tyyli jatkui lehtimainoksissa.  Eikä Morleyn nerokkuus siihen vielä loppunut, sillä levyt saivat jatkoa oheistuotemyynneillä. Musiikkitoimittajana hän tiesi kuinka lehtiin saadaan ujutettuja juttuja...

Kummalliset levy-yhtiöt 2/3: Factory

Juttusarjan toisessa osassa esiin nostetaan Factory Records. Lontoon ulkopuolella merkittävin indie-label oli Factory Records. Sen kotipaikka oli Manchester. 1970-luvun Englannissa kaupunki ei ollut ihan ykkösmatkailukohde vaan hehkuvan punainen työläiskaupunki. Päivisin ihmiset olivat tehtaissa töissä ja iltaisin kotioloissa harrastivat perheväkivaltaa. Tähän harmauteen valoa toi paikallisen Granada TV:n toimittajakasvo Tony Wilson perustaessaan tuttaviensa kanssa levy-yhtiön. Klubista levy-yhtiöksi Factory oli alunperin paikallisen klubi-illan nimi. Tuon illan esiintyjät pääsivät Factoryn ensimmäiselle  EP:lle nimeltään A Factory Sample. Se sisälsi raitoja mm. Joy Divisionilta ja Cabaret Voltairelta. Jokusia kuukausia myöhemmin julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto eli Joy Divisionin Unknown Pleasures. Se jäikin bändin laulajan Ian Curtisin ainoaksi elinaikanaan julkaistuksi älppäriksi, sillä hän riisti itseltään hengen toukokuussa vuonna 1980. Reilun kaupan ilmapiiri Factory teki artistien kanssa reilun diilin. Tuotto jaetaan puoliksi. “Ansaitsette yhtä paljon meillä kuin jos olisitte jonkun ison levy-yhtiön palveluksessa”, sanoi Tony Wilson. Ja tuo sana piti. Lisäarvoa toi se, että bändit saivat täydellisen taiteellisen vapauden tehdä mitä lystäävät. Enemmän kuin levy-yhtiö Factoryn manifesti oli alusta alkaen olla paljon muutakin kuin harmaa levyjen julkaisuyhtiö. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka taidekoulun opiskelija ja kanssaperustaja Peter Saville, jonka tehtävänä oli loihtia mainoksia, lehdyköitä ja levyjen kansia. Toinen mielenkiintoinen jippo oli Factoryn tapa luetteloida tekemisiään FAC-numeroilla. Siis levyjen lisäksi melkeinpä mitä tahansa: Haçienda:n kissa = FAC 191 Vesipumppaamon ämpäri = FAC 148Verkkosivut = FAC 421 Haçienda-klubi Factory perusti oman klubin (FAC 51), jonka nimi toi mieleen tuulahduksen muualta maailmasta. Se oli loistava pakopaikka tehdastyöläisten rankkaan arkeen, ollen ikäänkuin Utopia. Sen maine kiiri ympäri saarivaltakuntaa, sillä soittihan siellä livenä New Order, Happy Mondays ja levyjä pyöritti kovia DJ-nimiä. Hauskuus ja sinisilmäisyys kuitenkin kostautuivat, sillä talouden hallinta petti pahasti. Klubi tahkosi tappiota...

Kummalliset levy-yhtiöt 1/3: Mute

Juttusarjan ensimmäisenä itseoikeutettuna kummallisena levy-yhtiönä tuodaan esiin Mute Records. Levy-yhtiön takana on vain yksi mies, Daniel Miller. Hän oli niitä syntsapopin pioneereja 70-luvun lopun Englannissa. Natsisaksasta paenneiden vanhempiensa jälkeläisenä hän innostui jo pienestä pitäen mm. Kraftwerkistä. Daniel toimi hetken aikaa tiskijukkana jopa Sveitsissä ja oli kovin klubisuuntautunut. Cabaret Voltaire oli se sykäys jonka Daniel Miller tarvitsi. Hän perusti oman yhtyeen nimeltä The Normal. Kotioloissa syntyi ajatus julkaista levyjä itsenäisesti (indie) ja pian julkaisi Fad Gadget:in ja D.A.F.:n uutta erikoista musaa. Julkaisut toivat jonkinlaista incomea (tuloa) pankkitilille joten Daniel uskalsi jatkaa uusien kykyjen etsimistä, mutta ennen kaikkea julkituomista. Kykyjen etsintää Innokkaana etsijänä hän kävi katsomassa taas uutta bändiä livenä: bändin nimi oli Depeche Mode. Ko. bändi oli vasta kyhäelmä koulukavereita, kun Daniel pyysi heitä uuteen talliinsa. Kädenpuristus sinetöi levytyssopimuksen. Danielin elämän tehtävä, etsiminen, on säilynyt näihin päiviin asti. Levy-yhtiön ensimmäisen viiden kuuden vuoden aikana Miller otti itse osaa levyjen tekemiseen tuottajankin ominaisuudessa. Reilun kaupan ilmapiiri Kaikki Muten artistit ovat tykänneet levy-yhtiön ilmapiiristä. Isälliseksi hahmoksi sanottu Daniel Miller on aina antanut artisteilleen vapaat kädet tehdä heille ominaista musiikkia. Yksi syy hyvään ilmapiiriin lienee aika raadollinen, nimittäin raha. Muten ja artistin välillä ei yleensä ollut mitään kirjoitettua levytyssopimusta, koska Danielin sanaan uskottiin. Kulut ja tuotto jaettiin puoliksi. Sokerina pari triviaa - Yhtiön käyttämä luettelointikoodi STUMM on saksaa ja tarkoittaa suomeksi mykkää tai äänetöntä - Yhtiön logossa on kävelevä...

Kun kasetti voitti vinyylin

Britannian myydyimpiä levyjä on tilastoitu vuoden 1952 marraskuusta alkaen. Sen seitsenkymmentävuotiseen listahistoriaan sisältyy monia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tässä niistä taas yksi. Vuonna 1985 kasettien myynti ylitti vinyylien suosion kuluttajien ostokäyttäytymisessä. Syy siihen on tottakai markkinataloudessa. Itse Compact Audio Cassette:t olivat halvempia ja niitä voitiin kuunnella levysoitinta halvemmilla (ts. yksinkertaisimmilla) laitteilla. Kasettisoittimien yleistyminen autojen vakiovarusteisiin on varmasti yksi merkittävä tekijä tässä yhtälössä. Sony Walkman -kannettavien menestys osui samaan saumaan.  Suomessa C-kasettien myyntihuippu koettiin vuonna 1988.  British Phonographic Industry (suom. vast. ÄKT) kertoi, että merkittävänä vuonna -85 albumiäänitteitä oli myyty seuraavasti: kasetteja 55 miljoona kappaletta, vinyylejä 53 milj ja cd:tä kolme miljoonaa. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että joitakin seiska- ja kaksitoistatuumaisia sinkkuja julkaistiin niin kasetti- (cassingle) kuin cd-sinkkuina. Ne eivät ole em. tilastossa edustettuina kuitenkaan. Kaikki me tiedämme, että “ikuisesti kestävä” cd-formaatti pian syrjäytti kasetit ja vinyylit… kunnes… mutta se on sitten ysäri-juttu se.  ...