Brittikomiikan uusi nousu

Ei yhdeksän uutiset nostivat brittikomiikan takaisin arvoiselleen jalustalle Elettiin 1970-luvun loppua, kun isopalkkaiset ja -mahaiset BBC:n byrokraatit päättivät vielä kerran satsata komiikkaan. Edellisestä komiikkamenestyksestä, eli Monty Pythonista, oli vierähtänyt jo vuosia. BBC:ssa luultiin, että television komiikan aika oli ohi. Kilpailevilla kanavilla kuten ITV:lla ja LWT:lla sketsiviihdettä oli tarjolla. Yläluokkaiset BBC-porhot antoivat kanavan viihdepomolle valtuudet loihtia uusi sketsiohjelma. Nuoria voimia BBC palkkasi sarjaa tekemään radiopuolelta komiikkatuottajan John Lloydin. Myöhemmin hänestä tuli todellinen kultasormi, mutta siitä jäljempänä lisää. Koska Johnilla ei ollut kokemusta televisioon tuottamisesta hän sai aisaparikseen Sean Hardien. Perusajatus tulevalle sketsisarjalle oli Not The New York Times -niminen satiirinen lehti. Lloyd ja Hardie tekivät Ei yhdeksän uutisista ensimmäisen version, mutta sen näyttelijäkaarti pian hylättiin eikä tekeleitä päästetty eetteriin asti. Uusi alku Not The Nine O’Clock News sai uuden alun uudella näyttelijäkaartilla. Aiemmasta yritelmästä mukaan otettiin sentään Rowan Atkinson ja Chris Langham. Kaksikkoa täydennettiin vielä kahdella näyttelijällä eli kokemattomalla ja nuorella Mel Smithllä ja australialaisperäisellä naisella Pamela Stephensonilla. Sketsisarjan ensimmäinen kausi ei ollut menestys, mutta ei ihan floppikaan. Toista uutta alkua haettiin toiseen tuotantokauteen kun Chrisin korvasi nuori Griff Rhys Jones. Katsojaluvut kohosivat Kaudet 2-4 olivat suurta menestystä. Syitä menestykseen lienee se, että näyttelijäkaarti oli uutta ja osaavaa. Taustasyy on kuitenkin uudessa otteessa, sillä Ei yhdeksän uutiset oli nopeatahtinen sketsishow, jossa ei ollut vakihahmoja irtoviiksineen kompastelemassa. Erityispiirteenä sarjassa oli se, että siinä irvailtiin jopa ronskisti valtaapitäville hahmoille kuninkaallisista lähtien. Varsinkin irrallisten uutisfilmien käyttö ja leikkaustapa johonkin toiseen klippiin olivat uraa-uurtavaa televisiota. Itse esikuvaansa, eli Yhdeksän uutisiin viitattiin jokaisessa jaksossa kun “uutisankkurit” Mel ja Pamela lukivat varsin kummallisia “uutisia”. Nimet muistetaan vieläkin Not The 9 O’Clock News (1979-82) nosti esiin kaikkien...

Biisin takaa: Tiikerinsilmä

Vuonna 1982 Sylvester Stallone käsikirjoitti, ohjasi ja pääosanäytteli Rocky-elokuvasarjan kolmannen osan. Siihen hän halusi hyvän biisin. Perusrehellistä aikuisrokkia tahkoava Survivor oli jäänyt Slyn mieleen. Elokuvaelämää suuremmaksi nimeksi kohonnut Stallone halusi Rocky Kolmoseen jonkun rytmisen biisin, vähän niinkuin yhtyeen aiemmin tekemän Poor Man’s Son, mutta iskevämmän. Syltty soitti Survivorin nokkamiehelle Jim Peterikille, että jeesaisitko tunnusbiisissä uutta elokuvaani varten. Aluksi Jim piti soittoa pilapuheluna, mutta uteliasuus voitti ja hän soitti Syltylle takaisin. Säveltämään Jim Peterik ja toinen laulunluoja Frankie Sullivan innostuivat heille annetusta projektista. Stallone lähetti miehille videokasetin elokuvastaan. Siinä oli jo Queenin Another one bites the dust “päälauluna”. Jim otti puhelun Slylle, “että tässähän on jo erinomainen kappale, mitä sitä vaihtamaan”. Sylvester vastasi, että “niin on, mutta en saa siihen heiltä julkaisuoikeuksia”.  Siis kitara käteen ja nuotteja näppäilemään. Biisin lyriikat syntyivät elokuvasta itsestään. Klassikkobiisi syntyi lopulta melko nopeasti. Vain sen nimi mietitytti ja tuntui aluksi liian ilmeiseltä. Vaihtoehtona oli “Survival”, koska se rimmaan sanan “rival” kanssa. No, eka idea kuitenkin voitti. Valtaisa menestys Niin tunnusbiisi kuin leffakin olivat maailmanlaajuisia menestyksiä. 80-luvulla elokuviin tehtiin paljon hyvää musiikkia, koska molemmat tuotteet markkinoivat toisiaan. Rocky III toi lipputuloja noin 270 miljoonaa dollaria. Eye of the tiger sai jopa Oscar-ehdokkuuden vuoden parhaaksi leffabiisiksi ja Grammy-ehdokkuuden vuoden paras biisi -kategoriassa. Klassikko oli syntynyt. Hauska trivia Jim Peterikin autotallissa on Lamborghini, jonka rekisteritunnus on EYE...

Remixaaja paljastaa

Kuuluisa remixaaja paljastaa: “Näin paljon sain rahaa yhdestä mixistä” Extended/remix keksittiin 80-luvulla ensiksi klubikäyttöön ja pian singlemyyntiä vauhdittamaan. KasariKlässiks -radio-ohjelma soittaa pääsääntöisesti näitä versioita. Yksi suurimmista nimistä tällä sektorilla on Arthur Baker. Amerikkalaislähtöinen (Bostonista New Yorkiin) työsti merkittäviä levyjä asettuessaan Lontooseen asumaan. Vielä 70-luvun amerikkalaisessa musiikissa valtavirtaa oli rock, RnB ja soul. Niistä Arthur ammensi elementtejä ja valtavirrassa seilasi. Hänellä oli kuitenkin oma tahto, mieli ja ajatus -> Dance. A Baker tunsi tottakai kaikki Jellybeanin ja muut starat. Samaisessa vanavedessä hän souti isojen levymerkkien tietoisuuteen kun oli päässyt jo Afrika Bambaatan ja New Orderin kautta tietoisuuteen. Levymerkit ostavat remixit Äkkiä musiikkiteollisuudessa huomattiin 12-tuumaisten remixien kaupallinen puoli. Pienten levymerkkien harrastamasta kikkailusta tuli valtavirtaa. CBS-Sony kysyi Arthur Bakerilta, että tekisitkö remixit Bruce Springsteenille ja Cyndi Lauperille. Ja niin tapahtui. Baker sai jokaisesta remixistä korvauksen, joka oli 25 000 taalaa! Kukapa ei tuollaisesta lottopotista kieltäytyisi. Näiden jälkeen Arthur Bakerista tuli toki kuuma nimi, mutta samalla kilpailu remixaajista kiristyi. Muutkin halusivat...