Biisin takaa: Tiikerinsilmä

Vuonna 1982 Sylvester Stallone käsikirjoitti, ohjasi ja pääosanäytteli Rocky-elokuvasarjan kolmannen osan. Siihen hän halusi hyvän biisin. Perusrehellistä aikuisrokkia tahkoava Survivor oli jäänyt Slyn mieleen. Elokuvaelämää suuremmaksi nimeksi kohonnut Stallone halusi Rocky Kolmoseen jonkun rytmisen biisin, vähän niinkuin yhtyeen aiemmin tekemän Poor Man’s Son, mutta iskevämmän. Syltty soitti Survivorin nokkamiehelle Jim Peterikille, että jeesaisitko tunnusbiisissä uutta elokuvaani varten. Aluksi Jim piti soittoa pilapuheluna, mutta uteliasuus voitti ja hän soitti Syltylle takaisin. Säveltämään Jim Peterik ja toinen laulunluoja Frankie Sullivan innostuivat heille annetusta projektista. Stallone lähetti miehille videokasetin elokuvastaan. Siinä oli jo Queenin Another one bites the dust “päälauluna”. Jim otti puhelun Slylle, “että tässähän on jo erinomainen kappale, mitä sitä vaihtamaan”. Sylvester vastasi, että “niin on, mutta en saa siihen heiltä julkaisuoikeuksia”.  Siis kitara käteen ja nuotteja näppäilemään. Biisin lyriikat syntyivät elokuvasta itsestään. Klassikkobiisi syntyi lopulta melko nopeasti. Vain sen nimi mietitytti ja tuntui aluksi liian ilmeiseltä. Vaihtoehtona oli “Survival”, koska se rimmaan sanan “rival” kanssa. No, eka idea kuitenkin voitti. Valtaisa menestys Niin tunnusbiisi kuin leffakin olivat maailmanlaajuisia menestyksiä. 80-luvulla elokuviin tehtiin paljon hyvää musiikkia, koska molemmat tuotteet markkinoivat toisiaan. Rocky III toi lipputuloja noin 270 miljoonaa dollaria. Eye of the tiger sai jopa Oscar-ehdokkuuden vuoden parhaaksi leffabiisiksi ja Grammy-ehdokkuuden vuoden paras biisi -kategoriassa. Klassikko oli syntynyt. Hauska trivia Jim Peterikin autotallissa on Lamborghini, jonka rekisteritunnus on EYE...

Remixaaja paljastaa

Kuuluisa remixaaja paljastaa: “Näin paljon sain rahaa yhdestä mixistä” Extended/remix keksittiin 80-luvulla ensiksi klubikäyttöön ja pian singlemyyntiä vauhdittamaan. KasariKlässiks -radio-ohjelma soittaa pääsääntöisesti näitä versioita. Yksi suurimmista nimistä tällä sektorilla on Arthur Baker. Amerikkalaislähtöinen (Bostonista New Yorkiin) työsti merkittäviä levyjä asettuessaan Lontooseen asumaan. Vielä 70-luvun amerikkalaisessa musiikissa valtavirtaa oli rock, RnB ja soul. Niistä Arthur ammensi elementtejä ja valtavirrassa seilasi. Hänellä oli kuitenkin oma tahto, mieli ja ajatus -> Dance. A Baker tunsi tottakai kaikki Jellybeanin ja muut starat. Samaisessa vanavedessä hän souti isojen levymerkkien tietoisuuteen kun oli päässyt jo Afrika Bambaatan ja New Orderin kautta tietoisuuteen. Levymerkit ostavat remixit Äkkiä musiikkiteollisuudessa huomattiin 12-tuumaisten remixien kaupallinen puoli. Pienten levymerkkien harrastamasta kikkailusta tuli valtavirtaa. CBS-Sony kysyi Arthur Bakerilta, että tekisitkö remixit Bruce Springsteenille ja Cyndi Lauperille. Ja niin tapahtui. Baker sai jokaisesta remixistä korvauksen, joka oli 25 000 taalaa! Kukapa ei tuollaisesta lottopotista kieltäytyisi. Näiden jälkeen Arthur Bakerista tuli toki kuuma nimi, mutta samalla kilpailu remixaajista kiristyi. Muutkin halusivat...

Kummalliset levy-yhtiöt 3/3: ZTT

Juttusarjan kolmas osa, Zang Tuum Tumb. Levy-yhtiön tarina aloitetaan vaikkapa lounaspöydästä. Island -levy-yhtiön pomo Chris Blackwell ehdotti kultapojalleen Trevor Hornille, että ostaistko heiltä studion ja perustaisit oman levymerkkisi.  Ehdotus tuli toki Chrisiltä, mutta ajatuksen äiti oli Trevorin tyttöystävä ja pian-vaimo Jill Sinclair. Zang Tuum Tumb perustettiin vuonna 1983 ja osakkaina olivat Trevor, Jill ja (ex-NME) musiikkitoimittaja Paul Morley. Tehtäväjako oli seuraava: Trevor tuotti ja vastasi musiikillisesta lopputuloksesta.  Paulin tehtävänä oli markkinointi ja Jill oli talouspäällikkö. Kaikkea sentään ei kolmikon tarvinnut yksin tehdä, sillä Island toimi levyjen jakelijana. ZTT ei siis ollut indie-label termin varsinaisessa merkityksessä. Levy-yhtiön nimi on Paul Morleyn keksintöä. Tai oikeammin se on johdettu italialaisen futuristin Filippo Tomasso Marinettin äänirunosta Zang Tumb Tumb, joka jäljittelee hänen mukaansa konekiväärin ääntä. Studioarmeija Kaiken tuotannon takana oli Trevor Hornin näkemys, miltä popin pitäisi kuulostaa. Hän halusi, että (hänen) parempi pop kuulostaisi Kraftwerkin ja Vince Hillin sekoitukselta. Jo The Lexicon Of Love (ABC) ja Dollar -tuotantojen aikana hän oli kerännyt studioon luottokavereita. Omaan studioon hankittiin viimeistä huutoa olevia laitteita ja tekniikoita. Tämän studiojoukkueen nimi on myös The Art Of Noise. Kokoonpanojen vuoksi syntyikin käsittämättömän hienoja teoksia ja ns. Horn-soundia. Trevor Hornin tuotantotapa unelmiensa toteuttamiseksi oli varsin kallista puuhaa. Jill Sinclair kuitenkin piti talouden kunnossa aika roisillakin otteilla (= artisti maksaa).         Paul Morleyn merkillinen markkinointi Toimittajataustainen Morley halusi markkinoida levyjä omintakeisesti - hyvin eri tavalla miten alalla yleensä toimittiin. Kaikki ZTT:n julkaisut olivat visualisuudessaan nerokkaita. Hän täytti kaikki mahdolliset painopinta-alat oudoilla sloganeilla, runoilla ja kuvilla. Sama tyyli jatkui lehtimainoksissa.  Eikä Morleyn nerokkuus siihen vielä loppunut, sillä levyt saivat jatkoa oheistuotemyynneillä. Musiikkitoimittajana hän tiesi kuinka lehtiin saadaan ujutettuja juttuja...

Kummalliset levy-yhtiöt 2/3: Factory

Juttusarjan toisessa osassa esiin nostetaan Factory Records. Lontoon ulkopuolella merkittävin indie-label oli Factory Records. Sen kotipaikka oli Manchester. 1970-luvun Englannissa kaupunki ei ollut ihan ykkösmatkailukohde vaan hehkuvan punainen työläiskaupunki. Päivisin ihmiset olivat tehtaissa töissä ja iltaisin kotioloissa harrastivat perheväkivaltaa. Tähän harmauteen valoa toi paikallisen Granada TV:n toimittajakasvo Tony Wilson perustaessaan tuttaviensa kanssa levy-yhtiön. Klubista levy-yhtiöksi Factory oli alunperin paikallisen klubi-illan nimi. Tuon illan esiintyjät pääsivät Factoryn ensimmäiselle  EP:lle nimeltään A Factory Sample. Se sisälsi raitoja mm. Joy Divisionilta ja Cabaret Voltairelta. Jokusia kuukausia myöhemmin julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto eli Joy Divisionin Unknown Pleasures. Se jäikin bändin laulajan Ian Curtisin ainoaksi elinaikanaan julkaistuksi älppäriksi, sillä hän riisti itseltään hengen toukokuussa vuonna 1980. Reilun kaupan ilmapiiri Factory teki artistien kanssa reilun diilin. Tuotto jaetaan puoliksi. “Ansaitsette yhtä paljon meillä kuin jos olisitte jonkun ison levy-yhtiön palveluksessa”, sanoi Tony Wilson. Ja tuo sana piti. Lisäarvoa toi se, että bändit saivat täydellisen taiteellisen vapauden tehdä mitä lystäävät. Enemmän kuin levy-yhtiö Factoryn manifesti oli alusta alkaen olla paljon muutakin kuin harmaa levyjen julkaisuyhtiö. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka taidekoulun opiskelija ja kanssaperustaja Peter Saville, jonka tehtävänä oli loihtia mainoksia, lehdyköitä ja levyjen kansia. Toinen mielenkiintoinen jippo oli Factoryn tapa luetteloida tekemisiään FAC-numeroilla. Siis levyjen lisäksi melkeinpä mitä tahansa: Haçienda:n kissa = FAC 191 Vesipumppaamon ämpäri = FAC 148Verkkosivut = FAC 421 Haçienda-klubi Factory perusti oman klubin (FAC 51), jonka nimi toi mieleen tuulahduksen muualta maailmasta. Se oli loistava pakopaikka tehdastyöläisten rankkaan arkeen, ollen ikäänkuin Utopia. Sen maine kiiri ympäri saarivaltakuntaa, sillä soittihan siellä livenä New Order, Happy Mondays ja levyjä pyöritti kovia DJ-nimiä. Hauskuus ja sinisilmäisyys kuitenkin kostautuivat, sillä talouden hallinta petti pahasti. Klubi tahkosi tappiota...