Juttusarjan toisessa osassa esiin nostetaan Factory Records.

Lontoon ulkopuolella merkittävin indie-label oli Factory Records. Sen kotipaikka oli Manchester. 1970-luvun Englannissa kaupunki ei ollut ihan ykkösmatkailukohde vaan hehkuvan punainen työläiskaupunki. Päivisin ihmiset olivat tehtaissa töissä ja iltaisin kotioloissa harrastivat perheväkivaltaa. Tähän harmauteen valoa toi paikallisen Granada TV:n toimittajakasvo Tony Wilson perustaessaan tuttaviensa kanssa levy-yhtiön.

Klubista levy-yhtiöksi

Factory oli alunperin paikallisen klubi-illan nimi. Tuon illan esiintyjät pääsivät Factoryn ensimmäiselle  EP:lle nimeltään A Factory Sample. Se sisälsi raitoja mm. Joy Divisionilta ja Cabaret Voltairelta. Jokusia kuukausia myöhemmin julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto eli Joy Divisionin Unknown Pleasures. Se jäikin bändin laulajan Ian Curtisin ainoaksi elinaikanaan julkaistuksi älppäriksi, sillä hän riisti itseltään hengen toukokuussa vuonna 1980.

Reilun kaupan ilmapiiri

Factory teki artistien kanssa reilun diilin. Tuotto jaetaan puoliksi. “Ansaitsette yhtä paljon meillä kuin jos olisitte jonkun ison levy-yhtiön palveluksessa”, sanoi Tony Wilson. Ja tuo sana piti. Lisäarvoa toi se, että bändit saivat täydellisen taiteellisen vapauden tehdä mitä lystäävät.

Enemmän kuin levy-yhtiö

Factoryn manifesti oli alusta alkaen olla paljon muutakin kuin harmaa levyjen julkaisuyhtiö. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka taidekoulun opiskelija ja kanssaperustaja Peter Saville, jonka tehtävänä oli loihtia mainoksia, lehdyköitä ja levyjen kansia. Toinen mielenkiintoinen jippo oli Factoryn tapa luetteloida tekemisiään FAC-numeroilla. Siis levyjen lisäksi melkeinpä mitä tahansa:

Haçienda:n kissa = FAC 191
Vesipumppaamon ämpäri = FAC 148
Verkkosivut = FAC 421

Haçienda-klubi

Factory perusti oman klubin (FAC 51), jonka nimi toi mieleen tuulahduksen muualta maailmasta. Se oli loistava pakopaikka tehdastyöläisten rankkaan arkeen, ollen ikäänkuin Utopia. Sen maine kiiri ympäri saarivaltakuntaa, sillä soittihan siellä livenä New Order, Happy Mondays ja levyjä pyöritti kovia DJ-nimiä.

Hauskuus ja sinisilmäisyys kuitenkin kostautuivat, sillä talouden hallinta petti pahasti. Klubi tahkosi tappiota jopa 50 000 puntaa kuukaudessa. Myöhemmin Peter Hook, New Orderin basisti ja klubin osaomistaja, kirjoitti kirjan “Kuinka klubia ei saa johtaa”.

Loppu tuli

Factory Communications Ltd ajautui konkurssiin vuonna 1992 ja klubi lopetti toimintansa viisi vuotta myöhemmin. Monet Factoryn artistit menivät London-levy-yhtiön suojiin. Silti monet näistä artisteista silti omistivat itse julkaisuoikeudet musiikkiinsa.

Tony Wilson kuoli munuaissyöpään vuonna 2007 ollessaan vasta 57-vuotias. Hänen ruumisarkkunsa sai FAC 501 -numeron. Se on hieno kunnianosoitus.