BLOGIARKISTO

Pikaperehdytys kasaridiscoon

10.05.2016

Allekirjoittanut tuli “viralliseen bailuikään” juuri sopivasti, kun hauska ja hulvaton 80-luku otti ensiaskeliaan. Ujosta ja hiljaisesta poikasesta kasvoi krominkiiltoisten baaritiskien ja (varsinkin E-liikkeen omistamien paikkojen) järkyttävän kirjavakankaisten yökerhojakkaroiden seassa sujuvaliikkeinen, ja parin Jägermeisterin jälkeen myös sujuvapuheinen seuramies. Sellainen, jota 70-luvun puolella olisi kutsuttu nimellä discohile. 

Ei, mikään Travolta en todellakaan koskaan ollut (vaikka Travolta-“tanssikurssi” tulikin käytyä), mutta suomalainen versio hänestä. Härmän hile ei nimittäin juurikaan välittänyt tanssimisesta. Tottakai tuo pakkopulla tuli olla hallussa; tahdissa piti osata heilua, mutta tanssilattia oli vain ja ainoastaan keino tehdä tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Ilmaviksi föönatut takatukat heiluivat baaritiskillä kilpaa niin miehillä kuin naisilla, kun olkatoppaukset tömähtelivät naapurin vastaaviin. Kesällä äijillä oli jalassa nahka-kumi -purkkarit (purjehduskengät) ilman sukkia ja talvella… noh, purkkarit sukkien kanssa. Värimaailma oli pastellia niin vaatteissa, meikeissä kuin kodin sisustuksessakin. Vaikka silloinen Don Johnson -look oli silmälle suopeampi kuin edesmennyt 70-luku uberkirjavine kuoseineen ja liehuvine lahkeineen (jotka pikkupojilla jäivät aina pyörän ketjujen väliin), niin vaate- ja tukkamuotia en 80-luvulta jää kaipaamaan. En myöskään AIDS-hysteriaa, käryäviä Ladoja, nauhan sisäänsä syöviä kasettisoittimia enkä varsinkaan discoon jonotusta, mikä piti aloittaa jo klo 18, mikäli halusi ehtiä sisälle ennen kello 01.30:n valomerkkiä.

Mutta yksi asia oli yli muiden. Musiikki. Ja varsinkin discoissa soitettava sellainen. 80-luvulla yhdistyivät kymmeneksi vuodeksi kaikki ne elementit, jotka lopputuloksena tuottivat loistavaa kamaa ulkomaisen tanssimusiikin ystäville. Edellisten pop- ja beat -vuosikymmeniltä peritty melodisuus ja kappaleiden rakenteellinen selkeys oli vielä voimissaan; koukuttava ja mieleenjäävä kertosäe oli yhä kaiken A ja O. Siihen kun lisäsi uuden ja kiehtovan instrumentin - syntetisaattorin - mukanaan tuomat mahdollisuudet, aukesivat padot tavalla, joka vieläkin raikaa radioaalloilla.

Kasaridiscon pelkät alkeet vaatisivat jo monisatasivuisen teoksen, mutta jokinlaista lajin pintaraapaisua aion silti yrittää. Nostan tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni näin alkajaisiksi kolme merkittävää elementtiä ja ilmiötä, jotka vaikuttivat lajin syntyyn ja kehitykseen.

 

Discomusiikin ja maxisinkkuilun edelläkävijä - Giorgio Moroder

Nykypäivän elektronisen club-tanssimusiikin ystävät saavat kiittää harrastuksestaan herraa nimeltä Giorgio Moroder. Mies oli kotoisin Italiasta, mutta loi uransa Saksassa Munchenin alueella, jossa hän sävelsi ja tuotti maailman ensimmäiseksi tituleeratun syntikka-tanssihitin I Feel Love vuonna 1977. Biisi nosti mailmanmaineeseen Donna Summerin. Kolmas tärkeä lenkki tiimissä oli Pete Bellotte, joka toimi Moroderin tuotantotiimissä mm. tekstinikkarina. Toki syntikalla oli jo aikaisemminkin tehty musiikkia (mm. Kraftwerk), mutta siihenastiset elekronisen musiikin teokset olivat lähinnä olleet suhteellisen pienen ja ei-kaupallisen marginaaliryhmän tapa toteuttaa omia taiteellisia visioitaan. Moroder oli ensimmäinen tuottaja, joka lähti tarjoamaan yksinkertaisen koukuttavaa synteettistä potkua varta vasten discokansan tarpeisiin näiden omilla ehdoilla, peittelemättömän kaupallisin motiivein sekä tavoittein.

I Feel Love -biisin toimivuutta Moroder aluksi puolileikillään testasi DJ-kaverillaan paikallisessa discossa, jossa yleisö sekosi totaalisesti uuteen lumoavaan syntikkatanssisoundiin. Sen jälkeen töitä olikin sitten hyvin nopeasti tarjolla enemmän kuin paljon - mies tuotti Donna Summerin muutkin suuret suosikit, mm. Bad Girls:in, Hot Stuff:in. Muista yhteistyöartisteista mainittakoon mm. Freddie Mercury, Philip Oakey (Human League), Deborah Harry, Berlin, Limahl, Harold Faltermeyer, Three Degrees, Sparks, David Bowie, Irene Cara, Janet Jackson, Madleen Kane, Melissa Manchester, Blondie, Japan, Britney Spears, Daft Punk ja Kylie Minoque.

Moroderista kuoriutui 80-luvulla myös koko vuosikymmenen menestynein elokuvahittien ja -teemojen säveltäjä, joka kävi pokkaamassa sävellyksistään Oscarin peräti kolmeen eri otteeseen. Yleisesti ottaen itse elokuvat tunnistetaan säveltäjää paremmin - esimerkkeinä Flashdance, American Gigolo, Scarface, Cat People (David Bowie), Top Gun, Neverending Story ja Midnight Express.

Giorgio Moroder Munchenin studiollaan 1970-luvun lopulla.

Moroder oli jo aikaisemmalla Summer-hitillään Love to Love You baby tehnyt historiaa sikäli, että siitä tuli silloisessa maailmassa pisin julkaistu ns. maxi-sinkku - lähes 18 minuuttia pitkä. I Feel Loven maxisäksätys kesti “vain” n. 7 minuuttia. Kumpikin sai kunnian toimia yhtenä pioneerina maailman ensimmäisten 12 tuumaisten julkaisujen joukossa. Sen ihka ensimmäisen maxin oli Gloria Gaynorille vain joitakin kuukausia aikaisemmin tuottanut new yorkilainen miksaajaihme Tom Moulton. Normaalia radiosoittoa pitempien versioiden käyttöönotto antoi discoissa DJ:lle vihdoin kauan kaivatun pienen levähdystauon, jonka aikana hyvällä onnella ehti ensimmäistä kertaa työrupeaman aikana käymään jopa vessassa.

Toki maxi-sinkuista oli muutakin iloa kun pelkästään tiskijukan paineenlievittäjänä. Kun normaali-LP:n (long play) kokoinen kiekko uhrataan yhdelle ainoalle kappaleelle, saadaan ääniurat kaiverrettua normaalisingleä syvemmiksi ja leveämmiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ääni-informaatiota saadaan urille mahtumaan enemmän, ja lopputuloksena on muhkean täyteläinen soundi varsinkin siellä missä sitä discoympäristössä eniten kaivataan - bassojytkeessä. Osaavasti prässätty “12 inch” soi niin komeasti, että moni alan ammattilainen pitää sen soundia yhä parempana ja jykevämpänä kun vastaavan digitaalisen äänitteen, joka äänen puhtaudesta huolimatta tuottaa alkuperäistä kovemman ja steriilimmän äänimaiseman.

Syntikkadisco lähti varsinkin Englannissa huimaan kiitoon 80-luvun alkupuollella ja lajin keskuspaikaksi muodostui, ei Lontoo vaan yllättäen pohjoisen kylmä ja kalsea Sheffield. Sen kellariklubeilla ottivat toisistaan mittaa (sekä musiikin teossa että kaljanjuonnissa) kokoonpanot nimeltä ABC, Cabaret Voltaire, Heaven 17 sekä muuan Human League, jonka naislaulajat rekrytoitiin puolihuolimattomasti kapakan tanssilattialta.

 

SAW -tehtaan suvereeni myyntilistojen hallinta

Vuosikymmenen loppua discomusiikin tuottajapuolella hallitsi kolmikko Stock-Aitken-Waterman, jotkai kaikki olivat alunperin tiskijukkia, kuinkas muutenkaan. Kolmikko oli saanut työmaallaan selville minkä tyylinen musiikki uppoaa parhaiten tanssikansaan, mutta kollegoista poiketen nämä veijarit alkoivat huolella analysoida kyseisten tanssihittien rakennetta ja jujua. Kolmikko sai analysoitua asiaa niin pitkälle, että he onnistuivat löytämään suosituimmille tanssihiteille yhteisen kaavan ja nimittäjän.

Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Waterman = Stock-Aitken-Waterman = SAW

Kolmikko sävelsi, sovitti ja/tai muulla tapaa tuotti vuosina 1984-93 studion seinät täyteen kultalevyjä ja autotallit täyteen urheiluautoja. Heidän nimissään on yhä listahittien kaikkien aikojen maailmanennätys - yli 100 Top-40 kappaletta eri artisteille. SAW-tallin palveluita käyttivät mm. Bananarama, Dead Or Alive, Divine, Cliff Richard, Donna Summer, Hazell Dean, Jason Donovan, Mel & Kim, Rick Astley, Samantha Fox, Sabrina, Sinitta ja jopa Sigue Sigue Sputnik. Menestyneimmäksi staraksi nousi “taskuvenus” Kylie Minogue. Herrat tuuppasivat järjettömällä tahdilla hittiä hitin perään - parhaimmillaan (tai pahimmillaan) miesten jonotuslistalla omaa kultamunaansa odotti peräti 27 eri artistia. 90-luvun alkupuolella SAW-kone alkoi yskiä, kun kolmikon motivaatio, ideat ja innostus lajiin alkoi hiipua työstressin ja burnoutin puristuksessa. Lopulta Matt Aitken oli ensimmäinen joka löi hanskat tiskiin, eikä jäljelle jäänyt kaksikko enää sen jälkeen koskaan onnistunut keskenään loihtimaan 80-luvun kaltaista suosikkisoundia.

 

Discon karu kohtalo USA:ssa (josta ei vieläkään Euroopassa tiedetä mitään)

Ison veden takana discomusiikin tie oli paljon kivikkoisempi. Vaikka nykyinen tanssiklubikulttuuri voidaankin (hieman historiaa yksinkertaistaen) katsoa alkaneen New Yorkin gay-yhteisön sisäpiirijuttuna, meinasi koko discokulttuuri Jenkeissä tulla tiensä päähän jo ennen kuin oli kunnolla syntynytkään. Syynä oli Saturday Night Fever (1976) ja varsinkin sen kautta supersuosioon noussut The Bee Gees. Elokuvan nostattama discohuuma oli paradoksaalisesti koitua koko tanssimusiikin tuhoksi USA:ssa. Yhtäkkiä jokainen itseään kunnioittava artisti halusi saada oman palansa disco-kakusta, ja tanssipoljento löysi tiensä sellaistenkin bändien levyille, joilla ei olisi pitänyt olla koko lajin kanssa mitään tekemistä. Amerikkalaisittain suurin “discomoka” lienee yhä KISS-yhtyeen I was Made For Loving You, mikä kyllä pelitti Euroopassa, mutta alkuperäisille rapakon takaisille KISS-faneille veto oli… mitenkä tuon nyt nätisti sanoisi - lievää suurempaa ihailijoiden silmään pissimistä. Muitakin esimerkkejä löytyy, ja paljon.

70-luvun lopussa The Bee Gees- yhtyeellä oli suosionsa huippuhetkellä USA:n Top-10 -listalla neljä biisiä. Radiokuuntelijat saivat yksinkertaisesti Brothers Gibb-myrkytyksen. Ja sitten tuli vastareaktio, jonka huipennukseksi yleisesti tulkitaan ex-rockradio-DJ:n Steve Dahl:in kesällä 1979 masinoima tapahtuma, jonka näyttämönä toimi toinen Chicagon pesäpallostadioneista. Discomusiikin nousun vuoksi radiohommista kenkää saanut rock-juontaja halusi kostaa kokemansa vääryyden ja pyysi kaikkia samanhenkisiä perinteisen rock-musiikin ystäviä tuomaan matsiin mukanaan vihaamiaan discolevyjä. Ne oli tarkoitus teatraalisesti tuhota pelin väliajalla.

Paikalle odotettiin max. 5 000 osallistujaa levyineen, mutta todellinen luku olikin kymmenkertainen. Discomusiikin vastainen kansainvaellus yllätti järjestäjät täysin, ja kaaoshan siitä tuli. Lopputuloksena kentälle viritettiin valtava kokko ja peli oli pakko keskeyttää siltä erää, mellakkapoliisin avustuksella. Viesti meni kuitenkin maailmalle tehokkaasti perille TV:n ja lehdistön suosiollisella avustuksella. Siitä hetkestä lähtien jokainen discon ystävä leimattiin yleisesti myös mediassa luuseriksi ja pelleksi. Koulujen käytävät täyttyivät DISCO SUCKS- t-paidoista ja autojen puskurit DISCO IS DEAD -tarroista.

“Disco Demolition Night”, Chicago 1979

Disco syrjään, tilalle Dance

Muualla maailmalla discon ystävät olivat (ja taitavat yhä vieläkin olla) autuaan tietämättömiä Jenkkilässä puhjenneesta noitavainosta, eivätkä he ymmärtäneet miksi Euroopassa supersuosittu brittiläinen syntikkadisco ei suostunut ottamaan rapakon takana tuulta alleen, vaan jäi mm. radiosoitossa marginaaliin. Monen hyvän new wave -syntikkabändin (esim. Duran Duranin ja Spandau Balletin) ura ei USA:ssa koskaan noussut odotetulle tasolle, kun nämä ilman omaa syytään leimattiin sikäläisillä markkinoilla kakkosluokan discopumpuiksi.

Erityisen surkean ja kovan kohtelun sai 80-luvulle tultaessa The Bee Gees, joka revittiin agressiivisesti sankarijalustalta alas ja bonuksena ryhmää vielä monotettiin oikein urakalla nivusiin. Bändi ei koskaan - kovasta yrityksestä huolimatta - enää saanut mainettaan USA:ssa puhdistettua, mistä veljekset olivat katkeria loppuun asti. Surullinen kohtalo yhtyeelle, jonka valtavan laajasta tuotannosta voidaan todellisuudessa määritellä vain murto-osa discomusiikiksi.

Suurin DISCO SUCKS -uho tietenkin laantui aikanaan ja tanssimusiikkikin pääsi ajan mittaan taas jotenkin jaloilleen lähinnä mustien soul- ja funk-artistien kautta, jotka tosin joutuivat paineen alla muuttamaan levyjensä kansien kaikki “disco”-ilmaisut muotoon “dance”. Varsinkin Keskilännessä säilyi vielä pitkään 80-luvun loppupuolelle varsin discovihamielinen ilmapiiri, joka loiveni vasta uuden techno/house-tanssikulttuurin myötä 90-luvulle tultaessa. Silloinkin otsikoihin nousi jälleen Chicago. Kaupungin eräällä tanssiklubilla hääräsi sittemmin legendaariseksi tuottajaksi noussut DJ Frankie Knuckles, joka innostui sämpläämään old school- syntikkasoundeja oman uuden musiikkityylin luomisessa. Tanssiklubi kulki nimellä “Warehouse” ja paikka tuli siinä sivussa antaneeksi myös koko uudelle discomusiikkilajille nimen - House.

Käsittelemme tulevissa blogeissa tarkemmin DISCO SUCKS -ilmiön taustoja, Moroderin uraa ja tuotantoa sekä Stock-Aitken-Waterman -kolmikon edesottamuksia.

 

Terv,
Jussi

Maailman myydyin maxisingle
Maailman paras remix-maxisingle
Kasari Klässiks