Biisin takaa: Everybody wants to rule the world

Tears For Fearsin tutuin kappale sai inspiraation monista elementeistä Kahdeksankymmentäluku oli Tears For Fearsille jatkuvan menestyksen aikaa. Brittibändin (tai duon) ensimmäinen LP The Hurting menestyi vallan mainiosti jopa kansainvälisillä markkinoilla. Se antoi Roland Orzabalille ja Curt Smithille uskoa jatkaa valitsemallaan tiellä. Kakkosalbumi Songs from the big chair olikin jo jättimenestys. Kertakaikkisen upealta albumilta julkaistiin viisi singleä (ja kuudes vain Amerikan markkinoille). Everybody wants go to war Roland on kertonut, että biisin rytmi ja rummut saivat inspiraation Simple Mindsin biisistä “Waterfront”. Yhteys onkin ilmiselvä. Tekstejä kirjoittaessaan hän tiesi, että siinä pitäisi olla “everybody jotain” ja työnimeksi syntyi tuossa väliotsikossa oleva versio. Kannattaa muistaa, että juuri tuolloin (1984-85) menestyneitä hittejä olivat sodanpelkoiset biisit kuten Alphavillen Forever young, Nenan 99 Lufballoons ja Frankie Goes To Hollywoodin Two Tribes. Biisin otsikkoa kuitenkin haluttiin vähän muuttaa sävyisemmäksi ja lopullinen versio poimittiin The Clashin biisistä Charlie don’t surf. Kappale on varsin tarttuva ja melodinen vaikka sen sanoma on raadollinen. Sehän kertoo vallan halusta, sodasta sen tuomasta kurjuudesta. Amerikan valloitus TFF menestyi Pohjois-Amerikassa vallan sensaatiomaisesti. Everybody oli yhtyeen ensimmäinen ykköshitti Billboard-listalla ja niin ikään Big chair -albumi nousi piikkipaikalle. Tuolloin monet brittiyhtyeet menestyivät sangen hyvin periaatteessa vaikeilla uuden mantereen markkinoilla. Kikka oli lopulta aika yksinkertainen. Levy-yhtiöt nimesivät julkaisun genreksi “rock”, joten se kelpasi sitä myöten kaikille radio-asemien soittolistoille(*). Briteissä kun TFF esitti “new wavea”.      Triviaa - Rolandin piti olla Raoul. Rolandin vanhemmat aikoivat kastaa pikkupojan Espanja-vivahteisesti Raouliksi, mutta valitsivat englantilaisemman muodon. Roland nimesi esikoispoikansa Raouliksi. - Songs from the big chair -nimi tulee tv-leffasta Sybil, jossa mielenterveyspotilas istuu isolla tuolilla kertomassa lääkärilleen tuntemuksistaan.    - BBC asetti biisin esityskieltoon Persianlahden sodan aikana, koska kappaleen teema...

Remixaaja paljastaa

Kuuluisa remixaaja paljastaa: “Näin paljon sain rahaa yhdestä mixistä” Extended/remix keksittiin 80-luvulla ensiksi klubikäyttöön ja pian singlemyyntiä vauhdittamaan. KasariKlässiks -radio-ohjelma soittaa pääsääntöisesti näitä versioita. Yksi suurimmista nimistä tällä sektorilla on Arthur Baker. Amerikkalaislähtöinen (Bostonista New Yorkiin) työsti merkittäviä levyjä asettuessaan Lontooseen asumaan. Vielä 70-luvun amerikkalaisessa musiikissa valtavirtaa oli rock, RnB ja soul. Niistä Arthur ammensi elementtejä ja valtavirrassa seilasi. Hänellä oli kuitenkin oma tahto, mieli ja ajatus -> Dance. A Baker tunsi tottakai kaikki Jellybeanin ja muut starat. Samaisessa vanavedessä hän souti isojen levymerkkien tietoisuuteen kun oli päässyt jo Afrika Bambaatan ja New Orderin kautta tietoisuuteen. Levymerkit ostavat remixit Äkkiä musiikkiteollisuudessa huomattiin 12-tuumaisten remixien kaupallinen puoli. Pienten levymerkkien harrastamasta kikkailusta tuli valtavirtaa. CBS-Sony kysyi Arthur Bakerilta, että tekisitkö remixit Bruce Springsteenille ja Cyndi Lauperille. Ja niin tapahtui. Baker sai jokaisesta remixistä korvauksen, joka oli 25 000 taalaa! Kukapa ei tuollaisesta lottopotista kieltäytyisi. Näiden jälkeen Arthur Bakerista tuli toki kuuma nimi, mutta samalla kilpailu remixaajista kiristyi. Muutkin halusivat...

Kummalliset levy-yhtiöt 3/3: ZTT

Juttusarjan kolmas osa, Zang Tuum Tumb. Levy-yhtiön tarina aloitetaan vaikkapa lounaspöydästä. Island -levy-yhtiön pomo Chris Blackwell ehdotti kultapojalleen Trevor Hornille, että ostaistko heiltä studion ja perustaisit oman levymerkkisi.  Ehdotus tuli toki Chrisiltä, mutta ajatuksen äiti oli Trevorin tyttöystävä ja pian-vaimo Jill Sinclair. Zang Tuum Tumb perustettiin vuonna 1983 ja osakkaina olivat Trevor, Jill ja (ex-NME) musiikkitoimittaja Paul Morley. Tehtäväjako oli seuraava: Trevor tuotti ja vastasi musiikillisesta lopputuloksesta.  Paulin tehtävänä oli markkinointi ja Jill oli talouspäällikkö. Kaikkea sentään ei kolmikon tarvinnut yksin tehdä, sillä Island toimi levyjen jakelijana. ZTT ei siis ollut indie-label termin varsinaisessa merkityksessä. Levy-yhtiön nimi on Paul Morleyn keksintöä. Tai oikeammin se on johdettu italialaisen futuristin Filippo Tomasso Marinettin äänirunosta Zang Tumb Tumb, joka jäljittelee hänen mukaansa konekiväärin ääntä. Studioarmeija Kaiken tuotannon takana oli Trevor Hornin näkemys, miltä popin pitäisi kuulostaa. Hän halusi, että (hänen) parempi pop kuulostaisi Kraftwerkin ja Vince Hillin sekoitukselta. Jo The Lexicon Of Love (ABC) ja Dollar -tuotantojen aikana hän oli kerännyt studioon luottokavereita. Omaan studioon hankittiin viimeistä huutoa olevia laitteita ja tekniikoita. Tämän studiojoukkueen nimi on myös The Art Of Noise. Kokoonpanojen vuoksi syntyikin käsittämättömän hienoja teoksia ja ns. Horn-soundia. Trevor Hornin tuotantotapa unelmiensa toteuttamiseksi oli varsin kallista puuhaa. Jill Sinclair kuitenkin piti talouden kunnossa aika roisillakin otteilla (= artisti maksaa).         Paul Morleyn merkillinen markkinointi Toimittajataustainen Morley halusi markkinoida levyjä omintakeisesti - hyvin eri tavalla miten alalla yleensä toimittiin. Kaikki ZTT:n julkaisut olivat visualisuudessaan nerokkaita. Hän täytti kaikki mahdolliset painopinta-alat oudoilla sloganeilla, runoilla ja kuvilla. Sama tyyli jatkui lehtimainoksissa.  Eikä Morleyn nerokkuus siihen vielä loppunut, sillä levyt saivat jatkoa oheistuotemyynneillä. Musiikkitoimittajana hän tiesi kuinka lehtiin saadaan ujutettuja juttuja...

Kummalliset levy-yhtiöt 2/3: Factory

Juttusarjan toisessa osassa esiin nostetaan Factory Records. Lontoon ulkopuolella merkittävin indie-label oli Factory Records. Sen kotipaikka oli Manchester. 1970-luvun Englannissa kaupunki ei ollut ihan ykkösmatkailukohde vaan hehkuvan punainen työläiskaupunki. Päivisin ihmiset olivat tehtaissa töissä ja iltaisin kotioloissa harrastivat perheväkivaltaa. Tähän harmauteen valoa toi paikallisen Granada TV:n toimittajakasvo Tony Wilson perustaessaan tuttaviensa kanssa levy-yhtiön. Klubista levy-yhtiöksi Factory oli alunperin paikallisen klubi-illan nimi. Tuon illan esiintyjät pääsivät Factoryn ensimmäiselle  EP:lle nimeltään A Factory Sample. Se sisälsi raitoja mm. Joy Divisionilta ja Cabaret Voltairelta. Jokusia kuukausia myöhemmin julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto eli Joy Divisionin Unknown Pleasures. Se jäikin bändin laulajan Ian Curtisin ainoaksi elinaikanaan julkaistuksi älppäriksi, sillä hän riisti itseltään hengen toukokuussa vuonna 1980. Reilun kaupan ilmapiiri Factory teki artistien kanssa reilun diilin. Tuotto jaetaan puoliksi. “Ansaitsette yhtä paljon meillä kuin jos olisitte jonkun ison levy-yhtiön palveluksessa”, sanoi Tony Wilson. Ja tuo sana piti. Lisäarvoa toi se, että bändit saivat täydellisen taiteellisen vapauden tehdä mitä lystäävät. Enemmän kuin levy-yhtiö Factoryn manifesti oli alusta alkaen olla paljon muutakin kuin harmaa levyjen julkaisuyhtiö. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka taidekoulun opiskelija ja kanssaperustaja Peter Saville, jonka tehtävänä oli loihtia mainoksia, lehdyköitä ja levyjen kansia. Toinen mielenkiintoinen jippo oli Factoryn tapa luetteloida tekemisiään FAC-numeroilla. Siis levyjen lisäksi melkeinpä mitä tahansa: Haçienda:n kissa = FAC 191 Vesipumppaamon ämpäri = FAC 148Verkkosivut = FAC 421 Haçienda-klubi Factory perusti oman klubin (FAC 51), jonka nimi toi mieleen tuulahduksen muualta maailmasta. Se oli loistava pakopaikka tehdastyöläisten rankkaan arkeen, ollen ikäänkuin Utopia. Sen maine kiiri ympäri saarivaltakuntaa, sillä soittihan siellä livenä New Order, Happy Mondays ja levyjä pyöritti kovia DJ-nimiä. Hauskuus ja sinisilmäisyys kuitenkin kostautuivat, sillä talouden hallinta petti pahasti. Klubi tahkosi tappiota...