Mies, joka toi rockin diskoon

KasariKlässiks nostaa Wall of Fame:lleen miehen, joka toi rockin diskoon. Hän on Billy Idol Generation X Brittiläinen punkyhtye Generation X nautti kohtalaista mainetta ja menestystä 1970-luvun lopussa. Bändin moottorina hääri Billy Idolin ohessa kitaristi Tony James. Aika valitettavasti kulki ohi ja punk alkoi muistuttaa parodiaa itsestään. Jo tuolloin karismaattinen esiintyjä Billy arvasi, että on suunnattava jonnekin muualle. Levy-yhtiö Chrysalis oli samaa mieltä, että Gen X ei kanna enempää, mutta halusivat pitää Billy Idolin tallissaan sooloartistina. Muutto Jenkkeihin William Broad oli ystävystynyt Hot Gossip-tanssija Perri Listerin kanssa ja he muuttivat New Yorkiin 80-luvun alussa. Sikäläisessä studiossa tehtiin Billyn ensimmäinen sooloyritys eli EP nimeltään Don’t stop. Se sisälsi neljä raitaa. Aluksi se ei aiheuttanut minkäänlaista vastaanottoa. Billy oli vähän apeissaan. Ollessaan viettämässä iltaa manhattanilaisessa klubissa oli tiskijukka laittanut levylautaselle Dancing with myself -remixin. Kapakan kaikki asiakkaat rynnivät tanssilattialle ja osa tanssi pöydillä. Ainoa baaritiskillä nojaillut oli Idol itse. Hämmästys oli hänellä melkoinen kun kuuli oman biisinsä soivan klubilla. Silloin hän tiesi, että “tää on se juttu - ei tarvi muuttua”. Kohti tähteyttä New Yorkissa hän tapasi amerikkalaisen kitaristin ja säveltäjän Steve Stevensin. Manageri Bill Aucoin auttoi kaksikon studioon ja kohta Music Televisioonkin. EP:tä seurasi omaa nimeään kantava ensimmäinen pitkäsoitto. MTV oli juuri päässyt valtakunnalliseksi kanavaksi ja kansainvälistyi kuukausi kuukaudelta. Manageri sai Billyn sisään, ikäänkuin kanavan hahmoksi. “I want my MTV”-hokema tuli tutuksi mutruhuulenkin ansiosta. Esikoisälppäriltä julkaistuihin sinkkuihin tehtiin hienot musavideot, jotka siivittivät Billyn kaikkien tietoisuuteen. Ei savua ilman tulta Vaikka Billyn ulkomuoto on kansikuva-ainesta vetyperoksidivalkaistuine kuontaloineen, sinisilmineen ja nahka-asuineen, niin kyllähän se musiikki oli mikä kantoi. Steve Stevens osasi tulkita Idolin ajatukset musiikiksi ja omaperäistä se sarallaan onkin. Rokkia joka toimii...

Bad – ei huono

Michael Jackson teki sen. Nimittäin Thriller-menestyksen jälkeisen albumin. Vuonna 1987 popin kuningas julkaisi paljon odotetun Bad-albumin. Odotetun siksi, että edellisestä Thriller-älpyn julkaisusta oli kulunut jo puoli vuosikymmentä ja silloisessa musiikkibusineksessä se on pitkä aika se. Artistin omia paineita voidaan vaan kuvitella. Pitkä prosessi Bad-albumia työstettiin yli kolme vuotta. Sen tekemistä haittasi muut projektit, kuten We Are The World -avustuslevy ja Jacksonin elokuvaprojektit. Edellisiin albumeihin (Thriller, Off The Wall) erilaista - ja kehitystä - oli se, että artisti itse oli enemmän mukana kaikissa prosesseissa. Jos kohta edellä mainitut albumit olivat syystäkin supertuottaja Quincy Jonesin osaamisen ja luovuuden tekosia, niin nyt Michael otti enemmän ohjia omiin käsiinsä. Tuotantoon Kuudestakymmenestä sävellyksestä jatkoon selvisi kolmekymmentä biisiä. Michael ajatteli, että Bad voisi olla kolmen cd-levyn julkaisu. Quincylla oli järki mukana ja ehdotti vain kymmenen biisin älpeetä. Siihen lopulta päädyttiin, mutta cd-julkaisu sisältää yhden ylimääräisen biisin, eli Leave Me Alone, joka julkaistiin myös sinkkuna. Ainoa Bad-levyn biisi, jota ei seiskatuumaisena julkaistu oli Speed Demon(*). Oma arvio Bad sementoi Michael Jacksonin aseman popin kuninkaaksi. Albumi sisältää vain hyviä biisejä. Quincy Jonesin kädenjälki kuuluu. Thriller-albumin myyntilukuihin ei ihan päästy, mutta silti mieletön suoritus ja äänite. Bad on todella hyvä levy. (‘) Sokerina Speed Demon, joka kuitenkin julkaistiin Moonwalker-leffan...

Holly todella lähellä Frankieta

Frankie Goes To Hollywoodin laulaja Holly Johnson breikkasi Blast-albumillaan. FGTH:n hajottua, ja oikeudenkäynnin päätteeksi, laulaja Holly Johnson vihdoin pääsi julkaisemaan oman sooloälppärinsä keväällä vuonna 1989. Se ylsi Brittien albumilistan ykkössijalle, joka miehen omien sanojen mukaan oli “helpottava ja puhdistava juttu” . Tasapainoisen ja laadukkaan LP:n raidoista neljä biisiä irroitettiin singlejulkaisuiksi. Ensiksi Love train (sinkkulistalla #4), toisena Americanos (#4), Atomic city (#18) ja viimeisenä Heaven’s here (#62). Atomic city Kolmas sinkku kertoo vivahteikkaasti ilmastonmuutoksesta. Tuota termiä ei ollut edes käytössä kolmekymmentä vuotta sitten. Biisin lyriikoissa kyllä mainitaan otsonikato, ilman saasteet ja muut yksittäiset termit. Näennäisen diskorallattelubiisin aikana kuulijaa viedään hyvästä elämästä kohti katastrofia.  Biisin kirjoittivat artisti itse apunaan Dan Hartman. Dan myös tuotti kyseisen biisin ja muokkasi varsinkin bassokuvioita sekä rytmiä. - Hän (Dan) pyysi ja sai 10% biisin tuotoista, paljasti Holly Johnson KasariKlässiks’lle. Musiikkilehtien arvioissa Melody Maker julkaisi: “Blast kaiken kaikkiaan voi jäädä hieman Trevor Horn-Frankien jälkeen hieman vajavaiseksi, mutta Atomic city on kaikkein lähimpänä Frankieta kuin olla voi”. Aika hyvä analyysi on tuo. Amerikkalainen The Age -lehti sen sijaan laittoi paremmaksi: “Todella...

Frankien toinen tuleminen

Menestyslevyn jälkeinen elämä oli Frankie Goes To Hollywoodille tuskien taival, kun toista älpyä työstettiin. Jos vuosi 1984 oli selkeästi Frankien vuosi, niin 1985 oli välivuosi. Se vietettiin keikkaillen, lomaillen ja uuden levyn teossa. Osasyynä oli Britannian julkea verotus, joka pakotti bändin jäsenet oleilemaan ulkomailla veropakolaisina. “Pleasuredome”-tuplaälpyn seuraajaa työstettiin mm Irlannissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Samaan aikaan yhtyeen koheesio rakoili; laulaja Holly Johnson oli löytänyt uuden poikaystävän, jonka kanssa hän halusi viettää aikaa. Muut halusivat tehdä musaa, mutta Hollya aina odotettiin paikalle tulevaksi. Sekös kismitti. Näihin aikoihin muille bändin jäsenille paljastui sekin, että Frankie Goes To Hollywood olikin osakeyhtiö, jonka omisti Holly itse. Lisää kismitystä. Ulkomailla ja seuraajalevyn teossa bändi puhui jo Hollyn korvaamisesta. Basisti Mark O’Toole oli puhelimitse yhteydessä Simon Le Boniin ja Paul Welleriin asian tiimoilta. liverpool Vaikeuksien kautta toinen pitkäsoitto “Liverpool” kuitenkin julkaistiin. Keväällä 1986 FGTH oli pääesiintyjänä Montreaux’n festivaaleilla, jossa he ensiesittivät piisit “Rage Hard” ja “Warriors Of The Wasteland”. Ne julkaistiin myöhemmin sinkkuinakin. Liverpool-älpyn tuottajaksi ei enää haluttu Trevor Hornia, koska hänen työskentelytapansa ei bändiä miellyttänyt. Sen sijaan hänen apupoikansa Stephen Lipson kelpasi. Levy-yhtiö ZTT kuitenkin nimesi Trevorin “executive producer”:ksi.  Brittimedia kuvasi “liverpool”:ia: Nyt on otettu pinkit lasit pois silmiltä ja katsottu maailmaa todenmukaisemmin. Se on aika hyvä toteamus. Liverpool-LP sisältää vain kahdeksan biisiä, mutta tsipaleet ovat Frankiemäiseen tapaan pitkiä. Hienoja teoksia. Ei niinkään hittiainesta, eikä radiosoittoihin kelpaavia, mutta biiseinä hienoja. Sokerina World...