Maailman paras pop-levy

.. on hetkeäkään epäröimättä ABC:n The Lexicon Of Love. Ai miksikö? Aloitetaanpa alusta. ABC:n alku koettiin jo vuonna 1977, kun Stephen Singleton ja Mark White harrastivat musiikkia bändissä nimeltään Vice Versa. He soittelivat jonkinlaista musiikkia Sheffieldissa ja ympäristössä kunnes toimittaja nimeltään Martin Fry sattui tekemään Vice Versasta haastattelun lehteensä. Pian Stephen ja Mark pyysivät Martinia mukaan bändiinsä kosketinsoittajaksi. Näin sitten kävinkin mutta hypätään ajassa pari vuotta eteenpäin ja vuoteen 1981. Muuttuneen Vice Versan ja uuden ABC:n ensimmäinen tuotos oli biisi nimeltään “Tears Are Not Enough”. Se ei kummoisia intohimoja kuitenkaan herättänyt missään, kunnes tuottajagurun Trevor Horn ja ABC:n polut kohtasivat. ABC:n esikoisalbumi on yhtyeen ja tuottajan harmoniaa. Martin Fry:n upeat, hieman oudotkin lyriikat istuvat täydellisesti Trevor Hornin ja hänen studiomuusikkoarmeijansa käsittelyssä upeiksi biiseiksi ja kokonaiseksi pitkäsoitoksi. The Lexicon of Love oli ensimmäinen julkaisu, jolla mukana olivat Hornin tulevat luottohenkilöt kuten Anne Dudley, JJ Jeczalik ja Gary Langan. Myöhemmin heistä tuli osa The Art of Noise -kokoonpanoa ja jo em. Horn-armeijaa. The Lexicon of Love on täydellinen LP. Hornin rakentamat soundivallit, tingeltangelit, jouset ja torvien/saksofonien töräytykset ovat ihailtavasti juuri oikeilla paikoillaan. Fry:n lyriikat kertovat rakastamisen vaikeudesta - kuinkas popmusiikki-maailmassa muutenkaan. Välillä sitä ollaan itse syyllisiä tapahtuneeseen ja välillä se onkin sinun syysi. “Who broke my heart, you did, you did, bow to the target blame Cupid”. Mielenkiintoinen fakta: ABC:n “Poison Arrow” pääsi Kenny Everettin telkkari-ohjelmaan mukaan, jossa Kenny itse keekoili Amorina ja leikitteli nuolipyssyn kanssa. Amor-Kennyn imukuppinuolet osuivat tietysti mihin...

Uusromantiikka Briteissä

Steve Strange poseeraa toisena oikealta. Oikeassa reunassa Midge Ure (Ultavox) ja vasemmalla Dj Rusty Egan. Seitsemänkymmenluvun kääntyessä uudelle vuosikymmenelle Britanniassa syntyi jälleen uusi aalto, jonka vaikutus näkyy vielä tänäkin päivänä - niin musiikissa kuin muodissakin. Hyvät naiset ja herrat: tervetuloa takaisin uusromanttiselle aikakaudelle. 1970-luvulla eli voimakkaasti progressiivinen rock ja sille ” vastaiskuna” glam rock. Monesti muuten ” vastaiskut” ovat joko oikeita vastaiskuja vallitsevaan tyyliin tai muuten vain jalostuneempia, uudistuvia teemoja ajan sykkeessä; ei siitä nyt sen enempää. Glam rockille vastaiskun teki puolestaan punk ja punkille taasen ” new romantics wave” . Briteissä elettiin tuolloin (poliittisestikin) hyvin kummallista aikaa; se kannattaa muistaa. Uusromanttisuus oli alun perin hyvin pienen piirin harrastus. Ryhmä lontoolaisia nuoria, jokseenkin työttömiä ja turhautuneita nuoria miehiä ja naisia, päättivät ottaa uudeksi muotisuunnakseen koristella itsensä huomiota herättävästi. He pukivat ylleen käytettyjä, joskus revittyjä riepuja mitä kirpputorit, roskalaatikot tai äidin vaatekaapin muinaismuistot vaan tarjosivat. He myös tykkäsivät rikkoa sukupuolisuuden ja seksuaalisuuksien rajoja tavalla, joka tänään on arkipäivää. Tiskijukka Rusty Egan ja kaverinsa Steve Strange ryhtyivät enemmänkin toimeen ja perustivat paikallisen bordellin alakertaan pienen Billy’s-klubin Lontoon Sohossa, joka oli auki vain tiistaisin. Sinne olivat tervetulleita nämä itseään etsivät, taidesuuntien opiskelijat ja maailmaa vihaavat angstiset kanssanuorukaiset niin bilettämään kuin seuraa hakemaan. Billy’s klubilla kävi sellaisia nimiä George O’Dowd, Marilyn, Dj Jeremy Healy ja Siobhan Fahey. Billy’s paikka kävi kuitenkin pieneksi, joten Rusty ja Steve päättivät pystyttää uuden klubin Covent Gardeniin nimeltään Blitz. Niin Billy’ssä kuin Blitz:ssä soitettiin Rusty Eganin valitsemaa, aikanaan outoa musiikkia: Kraftwerk, David Bowie (ml Bowie-iltamat), Roxy Music ja Giorgio Moroder. Rustyn ja Steven valitsema musiikkityyli houkutteli paikalle myös Spandau Ballet’in tyyppejä (joista tuli pian housebändi), Fad Gadgetin ja...

Mustaa juhlaa

Eli kun Depeche Mode kypsyi nykyisiin mittoihinsa. Vuonna 1986 syntsapopin maailmasta kuului kummia. Aiemmin helpohkoja popralleja suoltaneet Basildonin pojat julkaisivat mustan puhuvan älppärin nimeltään Black Celebration. Se on muuten ainoa Depeche Moden pitkäsoitto, jolta löytyy samanniminen kappale. Kun muu popmaailma muuttui entistä kiiltokuvamaisemmaksi ja artistit pastelliväristen asujen vaateripustimiksi, Depeche Mode veti ylleen mustat nahka-asut. Tuon ansiosta Depekki-fanit pukeutuvat edelleen mustiin ja lakkaavat kynsiä samalla värillä. Depeche Modea pidettiin erheellisesti goottirokkareina ennen kuin suunnalle oli edes nimeä. Oma osansa on toki Anton Corbinjilla, joka tästä alkaen vastasi yhtyeen visuaalisesta, kovin mustavalkoisesta ulkoasusta. Black Celebrationilla on peräti neljä Martin Goren laulamaa biisiä. Albumin mannerlaatan kokoiset syntsamatot ja runsaat, välillä omituiset, samplet olivat alkurytinää pian stadionin kokoiseksi kasvavan nelikon polulla. Black Celebration oli Depeche Modelle merkkipaalu. Tuosta albumista lähtien he olivat jokaisilla tulevilla julkaisuillaan erilaisempia kuin edelliset älppärit. Tosin mustasta, otsaan lyödystä stigmasta he eivät ole vieläkään päässeet eroon - ja ehkä hyvä niin. Basildonin pojista oli kasvanut...

Maailman myydyin maxisingle

Maaliskuun seitsemäs, vuonna 1983, julkaistiin erinomaisen outo, vallankumouksellinen musiikkikappale. Jokseenkin oudon levy-yhtiön Factory Recordsin katalookinumerolla FAC 73 ilmestyi sittemmin popmaailman klassikkolevyksi ylennyt New Orderin Blue Monday. Bernard Sumner ja Peter Hook ovat avoimesti myöntäneet ottaneensa vaikutteita Blue Mondayhin niin Giorgio Moroderilta, Kraftwerkiltä kuin Ennio Morriconelta. Factoryn pyrkimys irtautua markkinavoimista ja tehdä musiikkia ilman sen suurempaa bisnestä huipentui Blue Mondayn ensipainokseen. Peter Savillen suunnittelema tietokoneen lerppudisketin näköinen kansi oli tuotantokuluiltaan niin kallis, että jokainen myyty lätty tuotti yhtiölle 10 penceä tappiota. Yhtye ensiesiintyi huippusuositussa Top Of The Pops -listaohjelmassa, livenä. Blue Monday kuulosti tavattoman kamalalta, koska studion saundimaailma teki orkesterille tepposen. Yleensä TOTP-esiintyminen tarkoitti kymmenen pykälän hyppyä myyntilistoilla, mutta New Orderille kävi päinvastoin. Silti, Blue Monday on maailman myydyin maxisingle. Osin siksi, että se on julkaistu useaan otteeseen (1983, -85, -88 ja 1995). Jos KasariKlässiks julkaisisi oman Top 5 -listan maailman parhaimmista biiseistä, Blue Monday nappaisi siitä pari sijoitusta...