Maksisinglet tahkosivat levy-yhtiöille rahaa - paljon

Aiemmin tällä palstalla esiteltiin lyhykäisesti maksisinglen (12” single) historiaa. Nyt syvennetään aihepiiriä ja etsitään vastausta miksi yhden maksin jälkeen julkaistiin vielä toinen tai kolmas versio samaisesta biisistä. Tässä stoorissa eletään vuosia 1983 - 1990.

Perusperiaatteet

Maksisinkun lyötyä läpi ensiksi diskoammattilaisten joukossa levy-yhtiöt huomasivat  sen potentiaalin kuluttajille myytävänä tuotteena. Teknisesti tavallisen seiskatuumaisen singlen, maksisinkun tai albumipitkäsoiton painokulut ovat samat. Muovi oli sen verran halpaa, joten ei ollut merkitystä jos sitä kului parikymmentä grammaa enemmän kuin seiskatuumaisen valmistuksessa. Levy-yhtiön päätettävissä oli kuinka paljon studio- ja kansitaittokulua halusivat maksisinkkuun käyttää.

Maksisinkun kuluttajahinta oli noin kaksinkertainen. Kun julkaistavan biisin alkukulu oli kuitenkin jo mietitty ja maksettu, niin yksi maksisingle tuotti noin kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin seiskatuumainen pikkuveljensä.

Extended version

Väliotsikko nimeää sen ekan maksiversion. Paljastan pääpiirteittäin miten ensimmäinen maksiversio eroaa tavallisesta singlestä eli radiosoittoon kelpaavasta ja halvalla kuluttajalle myydystä lätystä.

Raidan (biisin) pituus on tietenkin se tärkein asia. Toinen yhtä tärkeä asia tiskijukkakäyttöä varten on extended-version eri kohdat: pitkä intro, itse singlebiisin alkuosa, väliosa, singlen toinen osuus ja lopuksi pitkä outro. Näin ollen tiskijukan tuntiessa maksin sisältö, hän pystyi niin halutessaan miksaamaan jotain toista kappaletta alle tai päälle pyörittäen kahta eri biisiä samaan aikaan.

Remix version

Toinen julkaistu maksi eroaa ensimmäisestä sisällöltään. Siinä yleensä oli enemmän kaikkea (extra beats). Tämä oli hyödyllinen varsinkin trendaavissa klubeissa, jotka olivat hittibiisiin jo kyllästymässä, mutta toi yleisölle (ja DJ:lle) kaivattua lisäpotkua. Monesti tämän toisen maksin remixin teki joku sen hetken huippunimi, kuten esimerkiksi Arthur Baker tai Phil Harding.   

Kuluttajalta rahat pois

Biisin tai artistin fanit olivat hanakoita hankkimaan kaikki tuotteet ja biisien eri versiot omiin kokoelmiinsa. Jotkut levy-yhtiöt julkaisivat biisistä kasetti- ja cd-sinkkuja, mutta se trendi ei koskaan saanut oikein tulta alleen. Nykyään ne ovat keräilyharvinaisuuksia.

Samaisen biisin julkaiseminen monena eri versiona auttoi menestymään myyntilistoilla, kunnes Britanniassa vuoden 1984 lopussa laskentasääntöä muutettiin. Eri maksien julkaiseminen jatkui tuon muutoksen jälkeenkin, koska se oli niin loistava tuote ja rahaa edelleen satoi levy-yhtiöiden kassaan.

Ihan kaikista biiseistä ei maksisinkkuja kuitenkaan julkaistu. The Smiths -fanilla ei ollut rahaa ostaa itselleen sitä seiskatuumaista sinkkuakaan vaan se äänitettiin omalle kasetille radiosta. Maksisinkut liittyvät hyvin paljolti kiiltävään populäärikulttuuriin ja ostovoiman kasvuun.