Mustaa juhlaa

Eli kun Depeche Mode kypsyi nykyisiin mittoihinsa. Vuonna 1986 syntsapopin maailmasta kuului kummia. Aiemmin helpohkoja popralleja suoltaneet Basildonin pojat julkaisivat mustan puhuvan älppärin nimeltään Black Celebration. Se on muuten ainoa Depeche Moden pitkäsoitto, jolta löytyy samanniminen kappale. Kun muu popmaailma muuttui entistä kiiltokuvamaisemmaksi ja artistit pastelliväristen asujen vaateripustimiksi, Depeche Mode veti ylleen mustat nahka-asut. Tuon ansiosta Depekki-fanit pukeutuvat edelleen mustiin ja lakkaavat kynsiä samalla värillä. Depeche Modea pidettiin erheellisesti goottirokkareina ennen kuin suunnalle oli edes nimeä. Oma osansa on toki Anton Corbinjilla, joka tästä alkaen vastasi yhtyeen visuaalisesta, kovin mustavalkoisesta ulkoasusta. Black Celebrationilla on peräti neljä Martin Goren laulamaa biisiä. Albumin mannerlaatan kokoiset syntsamatot ja runsaat, välillä omituiset, samplet olivat alkurytinää pian stadionin kokoiseksi kasvavan nelikon polulla. Black Celebration oli Depeche Modelle merkkipaalu. Tuosta albumista lähtien he olivat jokaisilla tulevilla julkaisuillaan erilaisempia kuin edelliset älppärit. Tosin mustasta, otsaan lyödystä stigmasta he eivät ole vieläkään päässeet eroon - ja ehkä hyvä niin. Basildonin pojista oli kasvanut...

Maailman myydyin maxisingle

Maaliskuun seitsemäs, vuonna 1983, julkaistiin erinomaisen outo, vallankumouksellinen musiikkikappale. Jokseenkin oudon levy-yhtiön Factory Recordsin katalookinumerolla FAC 73 ilmestyi sittemmin popmaailman klassikkolevyksi ylennyt New Orderin Blue Monday. Bernard Sumner ja Peter Hook ovat avoimesti myöntäneet ottaneensa vaikutteita Blue Mondayhin niin Giorgio Moroderilta, Kraftwerkiltä kuin Ennio Morriconelta. Factoryn pyrkimys irtautua markkinavoimista ja tehdä musiikkia ilman sen suurempaa bisnestä huipentui Blue Mondayn ensipainokseen. Peter Savillen suunnittelema tietokoneen lerppudisketin näköinen kansi oli tuotantokuluiltaan niin kallis, että jokainen myyty lätty tuotti yhtiölle 10 penceä tappiota. Yhtye ensiesiintyi huippusuositussa Top Of The Pops -listaohjelmassa, livenä. Blue Monday kuulosti tavattoman kamalalta, koska studion saundimaailma teki orkesterille tepposen. Yleensä TOTP-esiintyminen tarkoitti kymmenen pykälän hyppyä myyntilistoilla, mutta New Orderille kävi päinvastoin. Silti, Blue Monday on maailman myydyin maxisingle. Osin siksi, että se on julkaistu useaan otteeseen (1983, -85, -88 ja 1995). Jos KasariKlässiks julkaisisi oman Top 5 -listan maailman parhaimmista biiseistä, Blue Monday nappaisi siitä pari sijoitusta...

Pikaperehdytys kasaridiscoon

Allekirjoittanut tuli “viralliseen bailuikään” juuri sopivasti, kun hauska ja hulvaton 80-luku otti ensiaskeliaan. Ujosta ja hiljaisesta poikasesta kasvoi krominkiiltoisten baaritiskien ja (varsinkin E-liikkeen omistamien paikkojen) järkyttävän kirjavakankaisten yökerhojakkaroiden seassa sujuvaliikkeinen, ja parin Jägermeisterin jälkeen myös sujuvapuheinen seuramies. Sellainen, jota 70-luvun puolella olisi kutsuttu nimellä discohile. Ei, ei mikään Travolta, vaan suomalainen versio hänestä. Härmän hile ei nimittäin juurikaan välittänyt tanssimisesta. Tottakai tuo pakkopulla tuli olla hallussa; tahdissa piti osata heilua, mutta tanssilattia oli vain ja ainoastaan keino tehdä tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ilmaviksi föönatut takatukat heiluivat baaritiskillä kilpaa niin miehillä kuin naisilla, kun olkatoppaukset tömähtelivät naapurin vastaaviin. Kesällä äijillä oli jalassa nahka-kumi -purkkarit (purjehduskengät) ilman sukkia ja talvella… noh, purkkarit sukkien kanssa. Värimaailma oli pastellia niin vaatteissa, meikeissä kuin kodin sisustuksessakin. Vaikka silloinen Don Johnson -look oli silmälle suopeampi kuin edesmennyt 70-luku uberkirjavine kuoseineen ja liehuvine lahkeineen (jotka pikkupojilla jäivät aina pyörän ketjujen väliin), niin vaate- ja tukkamuotia en 80-luvulta jää kaipaamaan. En myöskään AIDS-hysteriaa, käryäviä Ladoja, nauhan sisäänsä syöviä kasettisoittimia enkä varsinkaan discoon jonotusta, mikä piti aloittaa jo klo 18, mikäli halusi ehtiä sisälle ennen kello 01.30:n valomerkkiä. Mutta yksi asia oli yli muiden. Musiikki. Ja varsinkin discoissa soitettava sellainen. 80-luvulla yhdistyivät kymmeneksi vuodeksi kaikki ne elementit, jotka lopputuloksena tuottivat loistavaa kamaa ulkomaisen tanssimusiikin ystäville. Edellisten pop- ja beat -vuosikymmeniltä peritty melodisuus ja kappaleiden rakenteellinen selkeys oli vielä voimissaan; koukuttava ja mieleenjäävä kertosäe oli yhä kaiken A ja O. Siihen kun lisäsi uuden ja kiehtovan instrumentin - syntetisaattorin - mukanaan tuomat mahdollisuudet, aukesivat padot tavalla, joka vieläkin raikaa radioaalloilla. Kasaridiscon pelkät alkeet vaatisivat jo monisatasivuisen teoksen, mutta jokinlaista lajin pintaraapaisua aion silti yrittää. Nostan tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni näin alkajaisiksi kolme...

Maailman paras remix-maxisingle

Kesäkuun 10. päivä anno 1984 brittiläinen levy-yhtiö ZTT julkaisi Frankie Goes To Hollywoodin toisen singeljulkaisun nimeltään Two Tribes. Seitsentuumaisen singlen lisäksi levykaupan hyllyille ilmestyi biisistä tehty maxiversio. Tai oikeastaan seuraavien viikkojen aikana useitakin eri remix-versioita, mutta siitä lisää hieman jäljempänä.   Tuottaja Trevor Horn keksi oikeastaan vahingossa tehdä useita erilaisia versioita yhdestä ainoasta kappaleesta ja levy-yhtiönsä toinen perustaja Paul Morley keksi kaupallistaa eri versiot erillisinä maxisingleinä.  Studiosta levykauppaan Alun perin Frankien toisen sinkun piti olla Slave To The Rhythm seuraten huikeaan menestykseen yltänyttä Relax-esikoislevyä. “Lennossa” toiseksi biisiksi Horn valitsi kuitenkin melkoisen raakileelta kuulostaneen Two Tribesin. Myöhemmin Trevor Horn julkaisi kokonaisen Slave To The Rhythm ““konseptiälppärin Grace Jonesin kanssa. TT:n äänitys oli suhteellisen nopea toimenpide, mutta Trevor kun tykkäsi käyttää aikaa (ja valtavasti rahaa) timantin hiomiseen niin, että keväällä 1984 julkaisuajankohta vaan siirtyi koko ajan eteenpäin. Markkinointivelho Paul Morley sen sijaan oli jo varannut koko sivun ilmoituksia tunnetuista alan lehdistä kuten New Musical Expressistä ja Melody Makerista. Mainostilat oli varattu ja ne piti sitten täyttääkin jollain. Morley ei voinut käyttää totuttuja “Out Now” tms sloganeita vaan keksi aivan omat. Tämä markkinointikikkare syntyi siis vahingossa. Mainoskuvina käytettiin mm. yhteyeen jäseniä sonnustautuneena joko amerikkalais- tai neuvostouniformuihin. Loistavana sisällöntuottajana Paul Morley keksi omia morleylismiään, kuten “Only bullets can stop the now” tai muuta väkivaltaista, shokeeraavaa tai sotaisaa jargonia. Teemaa vahvistaakseen sinkkujulkaisujen kansissa ja mainosmateriaalissa käytettiin esim. Ronald Reaganin, Konstantin Tsernenkon ja Leninin kuvia. Itse biisi Two Tribes on jännittävä sekoitus amerikkalaista funkia ja neuvostoaikaista sinfoniaa (vrt. Yes / Owner Of A Lonely Heart). Trevor Hornilla oli käytössään viimeistä huutoa olevat moniraitastudio, sekvensseri ja sampleri. Jo kappaleen perusversio on turboahdettu pakkaus monitasoista musisointia, johon...