mennessä Kinmo | 23.06.2019 | Blogit, Business, Levyt ja albumit, Musiikkiteollisuus, Musiikkivideot, Radio
Depeche Moden tunnetuin kappale Enjoy the Silence oli alunperin tarkoitettu balladiksi. Vuonna 1989 bändin laulunkirjoittaja Martin L Gore toi äänitysstudiolle nipun demonauhoja, joista yksi oli otsikon mukainen biisi. Jalostusvaiheessa tuottaja Flood (oik. Mark Ellis) ja bändiä edustanut Alan Wilder keksivät, että nostetaampa biisin tempoa ja laitetaan rumpukone taustaksi säksättämään. Enjoy The Silence oli toinen sinkkulohkaisu Violator-albumilta, joka on DM:n menestynein pitkäsoitto. Se ensimmäinen sinkku oli tietysti Personal Jesus. Enjoy The Silence julkaistiin myös kasetti- ja cd-sinkkuna. Britannian sinkkulistalla se ylsi sijalle kuusi, Yhdysvaltojen Billboard-listalla kahdeksanneksi ja Suomessa kolmanneksi. Musiikkivideo Virallisen videon ohjasi hollantilainen Anton Corbijn, joka oli nyt neljättä vuottaan yhtyeen “viides jäsen” vastaten visuaalisesta ilmeestä. Antonilla oli ajatus, että Dave olisi kuningas ja hänellä olisi mukanaan rantatuoli. Tämän ajatuksen taustalla oli Pikku Prinssi -satukirja. “No onpas typerä idea” oli bändin ensimmäinen reaktio. Corbijn oli kuitenkin jo niin luotettava heppu, että idea meni läpi - varsinkin kuin muiden bändin jäsenten kuvaukset olivat nopeasti suoritettavissa. Laulaja Dave Gahan teki kuitenkin isoimman työn. Kuningas-Dave talsii niin Skotlannin ylängöillä kuin Portugalissa Algarven rannalla ja Sveitsin alpeilla. Välillä todella jäätävissä olosuhteissa. Biisistä on olemassa myös promovideo, jonka teki Ranskan telkkari omaan ohjelmaansa. Tässä versiossa bändi soittaa biisin World Trade Centerin eteläisen tornin katolla. Maxisinkun kääntöpuoli Lukuisten maksi- ja cd-sinkkujulkaisuiden ohessa on “Sibeling”-niminen teos. Se on Martin Goren huomionosoitus suomalaiselle säveltäjälle nimeltä Jean...
mennessä Kinmo | 09.05.2019 | Blogit, Business, Levyt ja albumit, Musiikkiteollisuus, Musiikkivideot, Radio
Tears For Fearsin tutuin kappale sai inspiraation monista elementeistä Kahdeksankymmentäluku oli Tears For Fearsille jatkuvan menestyksen aikaa. Brittibändin (tai duon) ensimmäinen LP The Hurting menestyi vallan mainiosti jopa kansainvälisillä markkinoilla. Se antoi Roland Orzabalille ja Curt Smithille uskoa jatkaa valitsemallaan tiellä. Kakkosalbumi Songs from the big chair olikin jo jättimenestys. Kertakaikkisen upealta albumilta julkaistiin viisi singleä (ja kuudes vain Amerikan markkinoille). Everybody wants go to war Roland on kertonut, että biisin rytmi ja rummut saivat inspiraation Simple Mindsin biisistä “Waterfront”. Yhteys onkin ilmiselvä. Tekstejä kirjoittaessaan hän tiesi, että siinä pitäisi olla “everybody jotain” ja työnimeksi syntyi tuossa väliotsikossa oleva versio. Kannattaa muistaa, että juuri tuolloin (1984-85) menestyneitä hittejä olivat sodanpelkoiset biisit kuten Alphavillen Forever young, Nenan 99 Lufballoons ja Frankie Goes To Hollywoodin Two Tribes. Biisin otsikkoa kuitenkin haluttiin vähän muuttaa sävyisemmäksi ja lopullinen versio poimittiin The Clashin biisistä Charlie don’t surf. Kappale on varsin tarttuva ja melodinen vaikka sen sanoma on raadollinen. Sehän kertoo vallan halusta, sodasta sen tuomasta kurjuudesta. Amerikan valloitus TFF menestyi Pohjois-Amerikassa vallan sensaatiomaisesti. Everybody oli yhtyeen ensimmäinen ykköshitti Billboard-listalla ja niin ikään Big chair -albumi nousi piikkipaikalle. Tuolloin monet brittiyhtyeet menestyivät sangen hyvin periaatteessa vaikeilla uuden mantereen markkinoilla. Kikka oli lopulta aika yksinkertainen. Levy-yhtiöt nimesivät julkaisun genreksi “rock”, joten se kelpasi sitä myöten kaikille radio-asemien soittolistoille(*). Briteissä kun TFF esitti “new wavea”. Triviaa - Rolandin piti olla Raoul. Rolandin vanhemmat aikoivat kastaa pikkupojan Espanja-vivahteisesti Raouliksi, mutta valitsivat englantilaisemman muodon. Roland nimesi esikoispoikansa Raouliksi. - Songs from the big chair -nimi tulee tv-leffasta Sybil, jossa mielenterveyspotilas istuu isolla tuolilla kertomassa lääkärilleen tuntemuksistaan. - BBC asetti biisin esityskieltoon Persianlahden sodan aikana, koska kappaleen teema...
mennessä Kinmo | 19.02.2019 | Blogit, Leffa, Levyt ja albumit, Musiikkiteollisuus
Vuonna 1982 Sylvester Stallone käsikirjoitti, ohjasi ja pääosanäytteli Rocky-elokuvasarjan kolmannen osan. Siihen hän halusi hyvän biisin. Perusrehellistä aikuisrokkia tahkoava Survivor oli jäänyt Slyn mieleen. Elokuvaelämää suuremmaksi nimeksi kohonnut Stallone halusi Rocky Kolmoseen jonkun rytmisen biisin, vähän niinkuin yhtyeen aiemmin tekemän Poor Man’s Son, mutta iskevämmän. Syltty soitti Survivorin nokkamiehelle Jim Peterikille, että jeesaisitko tunnusbiisissä uutta elokuvaani varten. Aluksi Jim piti soittoa pilapuheluna, mutta uteliasuus voitti ja hän soitti Syltylle takaisin. Säveltämään Jim Peterik ja toinen laulunluoja Frankie Sullivan innostuivat heille annetusta projektista. Stallone lähetti miehille videokasetin elokuvastaan. Siinä oli jo Queenin Another one bites the dust “päälauluna”. Jim otti puhelun Slylle, “että tässähän on jo erinomainen kappale, mitä sitä vaihtamaan”. Sylvester vastasi, että “niin on, mutta en saa siihen heiltä julkaisuoikeuksia”. Siis kitara käteen ja nuotteja näppäilemään. Biisin lyriikat syntyivät elokuvasta itsestään. Klassikkobiisi syntyi lopulta melko nopeasti. Vain sen nimi mietitytti ja tuntui aluksi liian ilmeiseltä. Vaihtoehtona oli “Survival”, koska se rimmaan sanan “rival” kanssa. No, eka idea kuitenkin voitti. Valtaisa menestys Niin tunnusbiisi kuin leffakin olivat maailmanlaajuisia menestyksiä. 80-luvulla elokuviin tehtiin paljon hyvää musiikkia, koska molemmat tuotteet markkinoivat toisiaan. Rocky III toi lipputuloja noin 270 miljoonaa dollaria. Eye of the tiger sai jopa Oscar-ehdokkuuden vuoden parhaaksi leffabiisiksi ja Grammy-ehdokkuuden vuoden paras biisi -kategoriassa. Klassikko oli syntynyt. Hauska trivia Jim Peterikin autotallissa on Lamborghini, jonka rekisteritunnus on EYE...
mennessä Kinmo | 11.02.2019 | Blogit, Business, Levyt ja albumit, Musiikkiteollisuus
Kuuluisa remixaaja paljastaa: “Näin paljon sain rahaa yhdestä mixistä” Extended/remix keksittiin 80-luvulla ensiksi klubikäyttöön ja pian singlemyyntiä vauhdittamaan. KasariKlässiks -radio-ohjelma soittaa pääsääntöisesti näitä versioita. Yksi suurimmista nimistä tällä sektorilla on Arthur Baker. Amerikkalaislähtöinen (Bostonista New Yorkiin) työsti merkittäviä levyjä asettuessaan Lontooseen asumaan. Vielä 70-luvun amerikkalaisessa musiikissa valtavirtaa oli rock, RnB ja soul. Niistä Arthur ammensi elementtejä ja valtavirrassa seilasi. Hänellä oli kuitenkin oma tahto, mieli ja ajatus -> Dance. A Baker tunsi tottakai kaikki Jellybeanin ja muut starat. Samaisessa vanavedessä hän souti isojen levymerkkien tietoisuuteen kun oli päässyt jo Afrika Bambaatan ja New Orderin kautta tietoisuuteen. Levymerkit ostavat remixit Äkkiä musiikkiteollisuudessa huomattiin 12-tuumaisten remixien kaupallinen puoli. Pienten levymerkkien harrastamasta kikkailusta tuli valtavirtaa. CBS-Sony kysyi Arthur Bakerilta, että tekisitkö remixit Bruce Springsteenille ja Cyndi Lauperille. Ja niin tapahtui. Baker sai jokaisesta remixistä korvauksen, joka oli 25 000 taalaa! Kukapa ei tuollaisesta lottopotista kieltäytyisi. Näiden jälkeen Arthur Bakerista tuli toki kuuma nimi, mutta samalla kilpailu remixaajista kiristyi. Muutkin halusivat...
